Näinä viikkoina, silkasta onnesta. Täälläkin:
Hotellihuone Tallinnassa. Sänky, pienempi sänky, televisio, amme, avainkortti, perhe. Huone aktivoi miljoona tunnetta ja muistoa, sitä en etukäteen arvannut. Tämä on ensimmäinen yhteinen matkamme kotoa hetkeksi pois, tyttärelle on pakattu mukaan oma peitto, oma unirätti (vaaleanpunainen) ja toinen oma unirätti (vaaleansininen).
Edellisen kerran vietimme aikaa vieraan maan hotellihuoneessa Kiinassa silloin heti aluksi, lapsi oli peloissaan, minä vielä enemmän. Nyt sama lapsi nauraa, nauraa ja juttelee, menee ihan hiljaiseksi kun tilaan hänelle hotellin allasbaarista appelsiinimehun, jossa on sekä pilli että jääkuutioita. Juo mehuaan märkä tukka silmillä, tärkeänä ja onnellisena.
Puistoruokailu lähipuistossa. Aluksi lauletaan laulu kultakaloista ja yhtäkkiä huomaan, että lapseni laulaa mukana ja osaa kaikki sanat. Toisella kädellään hän pitää kiinni lautasesta, toisen asettaa siskoni reiden päälle, sillä siskokin on mukana puistossa ja hänen molemmat tyttärensä, joiden kanssa minun tyttäreni nyt leikkii, kun on nakkisoppansa lusikoinut.
Koti, tämä huone tässä nyt ja tietokoneen ruutu. Iltaisin avatut sähköpostit ja muut viestit, joissa sanotaan, että kiitos kirjasta, annoit sanat tärkeille tutuille tunteille. Pieni inhimillinen vakoilu netissä: Kamalasti varauksia kirjastoissa, minun kirjastani! Ja sitä on ostettukin! Ja samalla kaikkein tärkeimpänä, suurimpana ilona juuri viestit, kaikki.
(Vaikka ihan jokaista en ymmärrä: ”Valitettavasti kirjailijasta sai sen kuvan, että lapsella haetaan lisää hänen niin kovin erikoiseen persoonaansa. Lapsi sai varmasti todella rakastavan kodin, sitä en epäile, mutta miksi ei kelvannut lapsi mistään muualta? Piti olla juurikin Kiinasta, juurikin tyttölapsi. Onhan sellaista tietenkin kiva esitellä vieraillekin, kaikki katsovat uteliaasti. Vammainen, ei-vinosilmäinen poika ei aiheuttaisi niin paljon ihastuneita huokailuja. Nättiä kiinalaista tyttölasta jaksaa odottaa viisikin vuotta, vaikka onkin niin kamalaa olla lapseton.”)
Pihatie. Tytär, joka poimii vadelmia sen reunoilta ja haluaa säästää yhden: Tämä on pikkuveljelle. Hän on vakuuttunut siitä, että saa pikkuveljen. Kun sanon, ettei veli tai sisko tule vielä aikoihin, on ratkaisu valmiina: Pannaan marja pakastimeen säilymään.
Niin teemme. Yksi folioon mytätty vadelma odottaa kylmäkeskuksessa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
40 comments:
Kirjasi viimeiset sivut odottavat herkkuna laukussa sopivaa, tärkeää hetkeä. Ostin kirjasi ja koin eilisellä junamatkalla melkoisen tunnemyrskyn, viis niiskutusta tai äänekkäitä purskahduksiani tuijottavista ihmisistä. junamatkalla. Elin uudelleen kaikki samat tunteet niin hienosti puettuna, että puistattaa. Kiitos, kiitos, kiitos! Kirjasi on minullekin tärkeä.
Josie, pienen poikasen onnellinen äiti
Rakastuin kirjaasi! Kuinka viisaasti ja rehellisesti kerrotkaan tunteistasi. Oli aivan erityinen, iso plus, että jaoit kirjassa myös asioita ensitapaamisesta lapsen kanssa. Tavallaan minua kiinnostavat ihan ensimmäiset päivät ja viikot lapsen kanssa. Miten ne sujuvat, millaisia tunteita on puolin ja toisin.
Olet ilmeisestikin rauhallinen, suvaitsevainen ja sydämellinen ihminen. Luultavasti et pahoittanut mieltäsi tuosta TYPERÄSTÄ kommentista ("suloista kiinalaista tyttöä jaksaa odottaa" yms.), jonka sait. Mutta MINÄ pahoitin mieleni! Kuinka paljon pikkumaisuutta tässä maailmassa voi olla! Eivätkö ihmiset tajua, että JOSKUS adoptiovanhemmaksi aikova voi, syystä tai toisesta, kokea esim. jotain kohtalonyhteyttä ihan tiettyyn maahan? Miksi olisi "moraalisesti parempaa" valita joku sellainen maa, jonka kulttuuri ja historia EIVÄT kiinnosta? Paremminhan lapselle voi välittää hänen kulttuuriperintöään, jos siihen kokee jotain yhteyttä!
Ihan kuin tuo kommentoija olisi ollut jollain tavallla _kateellinen_ (!) "sievästä kiinalaistytöstä"! Aika kauhea ajatuskin.
Olen miettinyt sitä, että vanhemmuus saa usein meissä ihmisissä esiin sen parhaimman - tai/ja sen huonoimman.
T: Tintti
P.S. Oletko miettinyt tehdä jatkoa tarinallenne, eli siis uutta kirjaa? Suomessa on niin valitettavan vähän adoptioaiheista, kotimaista kirjallisuutta, että kysyntää varmaan olisi.
Itse poimittu vadelma odottamassa pikkuveljeä ♥ - jotenkin juuri tänään kirvoittaa kyyneleen silmäkulmaani!
Niin se vain tahtoo olla, että aina löytyy noita panettelijoita, jotka vääntävät asioita ihan eri merkityksiin mitä alunperin itse kirjoittaja on tarkoittanut. Kyllähän ne varmasti tympivät, ja satuttaakin, mutta onneksi näin tärkeän asian tiimoilta suhtautuminen on kannustavaa ja positiivista. Ei kovin moni ihminen olisi ehkä valmis avaamaan tällaista osaa elämästään, kuten sinä teit ja kiitos siitä! Adoptioprosessin keskellä elämisestä on niin vähän kirjallisuutta, että soisi tulevan vielä lisääkin.
Ihania, ainutlaatuisia hetkiä tyttären kera :)
Tuo oli tosiaan häijy kommentti ja minua harmitti, kun kyseisen anonyymin oli pitänyt tulla blogiini tuollaista purkamaan (huomasin, että ainakin yhteen toiseen blogiin oli kirjoittanut saman), eikä minulla ole kommenttivalvontaa niin en ruvennut jälkikäteen sitä poistamaan, kun joku toinen oli henkilölle jo vastannutkin. No, kaikkia ei voi miellyttää kirjallaan, soraääniä kuuluu aina.
Ihanaa, että olet saanut paljon postitiivista palautetta; kuten joku aiempi kommentoija totesi, tällaiselle suomalaiselle kirjalle on ollut tilausta.
Tuosta hotellireissustanne tuli mieleen (appelsiinimehusta) että lasten kanssa matkustelu ja ihan arkikin on niin ihanaa, kun he ovat niin innoissaan pienistäkin iloista ja kaikki on uutta ja ihmeellistä :).
Ihanaa! :)
Ihania onnenhetkiä teillä!
Ja voi tuota ikävää ihmistä, joka tuollalailla käy arvostelemaan asioista, joista tuskin tietää mitään! Pyh, sanon minä hänelle!
Omaa lastaan jaksaa odottaa tietenkin juuri niin kauan, kunnes hän on kotona! <3
Toisaalta, tottahan adoptiossa ON valittava joku maa, vai onko jossain sellainen jono, jonne mennään jonottamaan vaan lasta? Ihan sama kuka ja mistä? Voi mikä työ siinä olisikaan lähettää jokaiseen mahdolliseen maahan kaikkia papereita ja selvityksiä.. hihhih..
sanoo "aikuinen adoptoitu" ja haaveilee edelleen omasta Kiinasta tulleesta kaunottaresta!
Ehkäpä tuo kommentoija oli hakenut sitä, että erityistarpeisia lapsia kyllä on vapaana adoptioon. He eivät vaan tunnu kovin monelle kelpaavan, ja samalla sitten itketään niitä pitkiä odotusaikoja. Tapa jolla hän asian ilmaisia on kuitenkin tosi tyly. Mutta tottahan se on, että niitä erityislapsia kyllä löytyy useastakin adoptiomaasta ihan jokusen kuukauden odotusajalla.
-Leena
Viestinnän ammattilaisena varmasti tiedät, että vastaanottajan persoona vaikuttaa tapaan, jolla hän kokee viestin.
Saamasi kommentti kertoo huomattavasti enemmän sen kirjoittajasta kuin sinusta.
Kylmäkeskus! :D
"Valitettavasti kirjailijasta..."
Ööh. Mitä helkkaria.
Nojuu, olen aina uskonut, että jotkut saavat nautintoa siitä, että esittävät aivan väkisin "valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä" ja tätä rataa.
Kiitos hienosta kirjasta. On jännä miten varmasti niin erilaiset ihmiset kokevat ne syvimmät adoptioon liittyvät ajatukset ja tunteet niin samalla tavalla. Puit hienosti omat kokemukseni sanoiksi. Meillä maailmalta kotiin tullut tuleva isoveli on puolestaan täysin vakuuttunut, että hänelle tulee pikkusisko :)
Terv Nina
Ei tuo anonyymin kommentti oikeastaan loukannut, siihen sisältyvät kliseet on kuultu monta kertaa. Enemmän harmitti se, että en ilmeisesti sitten osannut avata meidän adoptioprosessiamme ja motiiveitamme tarpeeksi, jos lukijalle jää tuollainen olo. Ja toisaalta ainahan asiat voi kääntää mielensä mukaan. Jos lapsi olisi ei-eksoottisen näköinen (eli lähinnä kai käytännössä Venäjältä), kommentti voisi olla "otitte sitten mahdollisimman suomalaisen näköisen, että kaikki luulisivat sen olevan oma, mutta ei se teidän ole oikeasti".
Leena, ymmärrän kyllä tuon erityistarveasian, tavallaan. Me olimme valmiit hyväksymään koko joukon erityistarpeita lapsellamme. Ehkä hänellä jopa on erityistarpeita, joista en kerro julkisesti, koska ne ovat lapsen asioita. Siksi tuollaiset "halusitte vain terveen pienen tytön" -kommentit ovat kurjia, koska kumpaakaan niistä vaihtoehdoista emme "vaatineet" tai "halunneet".
Ymmärrän kyllä että kerro julkisesti lapsestasi, älä huoli. Enkä kommentillani oikeastaan tarkoittanut henkilökohtaisesti edes sinua, vaan yleensä adoptiokeskustelua. Sn lasta ei odoteta viittä vuotta, ei Kiinasta eikä muualtakaan. Jokainen adoptiovanhempi varmaan hyväksyy suuren joukon erityistarpeita, mutta se ilkeä kommentoija taisi tarkoittaa sn lapsia jotka eivät Kiinastakaan tule siitä normijonosta.
Meidän perheessä on adoptoitu erityislapsi, ei tosin Kiinasta. Odotusaikamme oli niin lyhyt, että sitä ei moni todeksi usko :)
-Leena
Leena :) Toivotaan, että meidänkin odotusaikamme tässä toisessa adoptiossa, sn-jonossa, olisi lyhyempi.
Haluaisinpa tietää, kuinka ko. kommentin kirjoittaja suhtautuisi, jos itse olis saamassa vammaisen lapsen vaikka ihan biologisesti. Omille vanhemmilleen lapsi on aina rakas, oli hänellä sitten millaiset silmät tai geeniperimä tahansa!
Minäkin kuulun niihin, jotka ovat kirjasi kirjastosta varanneet, ennen sen saapumista jo. Laina-aika jäi kahteen viikkoon, seuraava varaaja jo odotti. Kiitos ihanasta kirjasta. Asia ei ole edes omakohtaisesti tuttu, mutta olet avannut ymmärrystäni lapsettomuutta kohtaan ja toisaalta saanut miettimään omaa vanhemmuuttanikin uudesta näkökulmasta.
Päivi
Kiitos hyvästä kirjasta. Vaikka blogiasi tuli matkan ajan seurattua, oli kiva lukea se kokonaisuutena. Kyllä vaikeasti erityistarpeisenkin lapsen odotus voi muuten kokonaisuudessaan kestää helposti viisi vuotta, ei siihen tarvita kuin rajatut maavaihtoehdot ja vähän huonoa tuuria joka käänteessä. Toki juuri tällä hetkellä esim. Kiinan sn-adoptiot etenevät nopeasti, mutta adoptioprosessi on aina arvaamaton. Onnea uuteen matkaan!
Minusta adoptio- ja biovanhemmuutta erottaa juurikin tuo, että adoptiolapsi on jo syntynnyt. Sen takia Kaisan kommentti miten kommentoija suhtauisi jos odottaisi biologisesti (olisi siis raskaana) vammaista lasta, on minun korviin omituinen.
Olisi sairasta jos raskaana olija toivoisi ensisijaisesti erityistarpeista lasta! Totta kai jokaisen syntymättömän lapsen soisi olevan terve. Adoptiolapsi on jo syntynyt. Kaikki maailman lapset eivät synny terveinä, moninaisista syistä.
Minusta jos adoptio-odottaja selvittää että odottaa tervettä lasta, koska niinhän bioraskauksissakin tehdään, on jotakin pahasti pielessä.
Vanhemmuus on varmaan hyvin samanlaista, on lapsi tullut perheeseen miten hyvänsä. Mutta tuo lapsen valitseminen kuitenkin on se ratkaiseva ero. Valitsemisella tarkoitan siis niitä erityistarpeiden ruksimisia, lapsiesityksen hyväksymistä, yms.
Tuo erityistarpeet on adoptioprosessissa olevalle monella tapaa vaikea asia ja osa suurempaa kokonaisuutta. Sitä ei prosessia lähemmin tuntematta pysty täysin ymmärtämään, eikä lyhyesti selittämään. En siis edes yritä, mutta totta on että sn-lapsia on paljon odottamassa uutta kotia.
Faktaa on kuitenkin se, että jokainen adoptiossa oleva lapsi on aina "erityistarpeinen" vaikka hän ei sn-kriteereitä täyttäisi ja olisi fyysisesti täysin "virheetön" eikä ulkoisten seikkojen perusteella eroaisi mitenkään uuden kotimaansa lapsista.
Kirjoitinpas epäselvästi :) Tarkoitin siis kuitenkin sitä, että jo kotiselvityksen valmistuessa jokainen adoptoija joutuu miettimään asian, mitä kotiselvitykseen kirjataan. Odotetaanko mahdollisimman tervettä lasta mutta hyväksytään monet hoidettavissa olevat erityistarpeet. Odotetaanko erityislasta jolla voi olla vammoja joita ei voi parantaa/hoitaa. Hyväksytäänkö fyysisiä sairauksia, hyväksytäänkö kehitysvammaa, autismia, yms.
Minkälainen lapsi perheeseen tulee on sitten eri juttu. Mutta miettimällä nämä asiat jokainen perhe kuitenkin joutuu ne rajat vetämään ja valitsemaan. Näistä syistä koen monesti nämä jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen joskus vähän jeesusteluksi.
Mutta vain vähän, ja Adoptiomatkaa en tarkoita henkilökohtaisesti ollenkaan, vaan adoptiokeskusteluita yleensä, yleistäen ja kärjistäen.
Aloitin juuri lukemaan kirjaasi. Olen joskus sattumalta eksynyt blogiisi ja välillä satunnaisesti lueskellut. Kirja on todella täynnä tunteita, olen lukenut vasta alle puolensataa sivua, mutta silti tunteet ovat heilahdelleet ilon ja suuttumuksen kautta helpotukseen ja ikävään. Olette läpikäyneet kovan prosessin, bittihalaukset näin koko perheelle! :)
Minäkin ostin kirjasi heti sen tultua markkinoille ja kyllä kannatti!! Odotan toista lasta maailmalta ja prosessi on ollut ja on edelleen pitkä!! Tunnistin kirjasta samoja tunteita, kuin sinulla oli ja luin niitä myös kotona ääneen;) Olen siis ihan normaali!!
Mutta kommentoin hiukan muille kommentoijille. Me adoptioperheet käymme neuvonnassa melkoisen läpikäymisen omaan minään, perheeseen ja kaikkiin toiveisiin. Toiveisiin lasta kohtaan, toiveisiin tulevaisuutta kohtaan. Jeesustelua tai ei, mutta jonkinlaiset linjavedot on vain tehtävä! Rukseja enemmän tai vähemmän, kellä mitenkin! Ne on vain pakko tehdä! Ja kyllä, jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen jo ihan siitä syystä, että hänet on hylätty! Se trauma jää siuluun ja kukin sitten oireilee tavallaan. Joku enemmän ja joku vähemmän! Tiedän mistä puhun, ihan kokemuksesta.
Adoptioperheet saavat paljon kritiikkiä valinnoistaan, kasvatusmetodeistaan ja tavastaan elää! Monesti se kritiikki on epäkohteliasta ja meidän kuuluisi se ottaa vastaan ja kestää! Kaikkea ei voi meiltäkään kysyä, eikä kaikkeen saa vastausta!
Mutta onnea Adoptiomatka uuteen prosessiin, toivottavasti se ei kestä niin kauan, kuin ensimmäinen!
T. Tumman komean pojan äiti
Elämä on ihmeitä täynnä, kun pieni ihminen kokee asioita ensimmäistä kertaa (se mehu)! Ja tuo vadelmajuttu on nyt sitä elämän kiertokulkua - pari vuotta sitten laitoit itse talteen lapselle vadelmia, nyt hän säästää herkkupalan pikkusisarukselleen... Hellyttävää!
- lukija Kreikasta
Moikka!
Haluan kiittää kirjastasi. Me olemme adoption alkutaipaleella (=neuvonnassa) ja kirja on ollut meille ja ehkä enemmänkin läheisille suuri juttu. Kirjassa olet kuvannut tunteita, mitä adoptio meissä tulevissa vanhemmissa herättää. Olen iskenyt kirjasi meidän läheisille käteen (tai pyytänyt ostamaan) kun en ole itse jaksanut asioita selittää. Ja hyvin on toiminut.
Mielestäni avasit tunteitasi ja prosessia todella hyvin. Sinun lapsesi oli kiinalaine. Minun lapseni on etelä-afrikkalainen. Se vain on niin, ei siihen mitään erikoisuuden tavoittelua liity. Ehkeivät nämä kommentoijat usko siihen mihin me, sisimpäämme.
Joten KIITOS! Ja mielettömästi voimia toiseen prosessiin.
Olet tämän varmaan aikoinaan nähnytkin, mutta ajattelin kuitenkin linkittää kun itse sen vasta katsoin :) Jos joku muu kuin minä on tämän missannut, niin suosittelen katsomaan!
Eli http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=113&t=&a=10132 on osoite ja kyseessä on vuodelta 2007 oleva dokkari jossa Suomeen adoptoidut lapset puhuvat adoptiosta. Aivan ihana ja liikuttava ohjelma!
-Anna S
Tätä dokumenttia suosittelen minäkin. Kiitos, kaima, että muistutit!
Tässä löytyikin hyvä väylä kiittää kirjastasi. Lainasin kirjastosta sen ja luin muutamassa päivässä, keskeyttää ei olisi malttanut. Hienoa, että blogin kautta saan lukea vielä vähän lisää. Valtavan hienosti kuvaat elämäänne, minun oli siihen helppo samastua vaikka olemmekin saaneet biologisia lapsia ilman lapsettomuuden kokemusta. Voi kamala tuota kommenttia, minkä olit saanut ja niitäkin mistä kirjassa kirjoitit. Minun piti vielä muistella ettenhän vain itse ole koskaan mitään tökeröä kommentoinut lapsettomille tai adoptio-odottaville ystävilleni. Ihana tuo tunne, mikä teillä oli, että lapsenne on Kiinassa eikä muualla. Lapsenne syntyi ja tuli omaan kotiinsa aikataulussaan. Samalla adoptiomatkalla kanssanne olivat tyttäreni kummit.
Heippa!
Pakko tulla kertomaan sinullekin. Olin viikolla koulutuksessa, jonka aiheena oli "erilaiset perheet" ja kappas vain: kouluttaja vetäisi kirjasi esiin, kertoi lyhyesti mistä kertoo ja suositteli lukemaan!
Kyllä olin iloinen tästä suuresti!
Itse en ole vieläkään päässyt lukemaan kirjaasi, kun odottelen sen ilmestymistä kirjastoomme. Listalla on ollut jo ilmestymispäivästä lähtien. Jospa se tässä joku pv tulee luettavaksi asti :)
Voi hyvänen aika.... ihmisen tietämättömyyttä ja hölmöyttä. Huomiota herättävä kirja saa kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle. Hyvä sekin -kai. Pakastettu marja!!! Aivan järjettömän hieno ajatus lapselta.
Tyhmä kysymys: Miksi vanhempi ei saisi toivoa lapsensa olevan terve? Meillä on ihan lähisuvussa kaksi vammaista lasta. Toinen vaikeasti ja toinen todella vaikeasti. Ja näiden perheiden elämää hyvin läheltä vuosikausia seuranneena voin sanoa, että minun ainoa toiveeni oli molempia lapsia odottaessani, että voi kun he olisivat terveitä. Onneksi olivat. Kukaan vanhempi tuskin ihan oikeasti toivoo raskausaikana vammaista lasta, mikseivät siis adoptiovanhemmat muka saa toivoa tervettä lasta. Minun ymmärrykseni mukaan adoptoivat vanhemmat ovat ihan tavallisia ihmisiä.
Ja kirjasta: Se oli kerrassaan ihana. Hyvin koskettavasti kirjoitettu ja pelkäänpä etten saanut arvosteluuni kirjoitettua puoliakaan niistä ajatuksista joita kirja minussa herätti.
Luen parhaillaan kirjaasi, sitä on erityisen antoisaa lukea kun on itsekin "pitkän linjan odottaja". Me pääsemme hakemaan omaa SN-lastamme joskus ensi talvena, runsaat viisi vuotta adoptioneuvonnan alkamisen jälkeen. Tämä vain lyhyenä kommenttina niihin SN-lasten odotusaikoihin.
Heissan!
Olen seurannut tätä blogiasi jo useita vuosia, mutta siitä huolimatta vaiko juuri siksi lainasin kirjasi paikallisesta kirjastosta.
Olen menossa juuri siinä kohtaa, kun saatte tavata tyttärenne ensimmäistä kertaa.
Sniif.
Ihanaa, että teit matkastanne kirjan.
Ihana blogi ja kirja! Myöhästyin töistä, kun unohduin lukemaan tekstejäsi ;) Ethän vain sulje tätä blogia? Onnellisia hetkiä teidän perheelle ja voimia toiseen matkaan!
Hei! Kuten jo omassa blogissani kirjastasi kirjoitin: Ahmin sen yhtenä päivänä!!! Rakastan sitä, rakastan tapaasi kirjoittaa!
Tuo saamasi kommentti on typerä. Voisihan sitä vaikka biologisen lapsen saaneelle sanoa: menit sitten saamaan tuollaisen nätin, erikoisennäköisen tytön - miksei sulle tullut joku ruma!!!
Minulle nimittäin hyvin vahvasti nousi tässä teidän adoptiomatkaa seuratessa mieleen se, että näin piti tapahtua, tämä lapsi, juuri tämä kaunis kiinalaistytär, oli teille tarkoitettu.
Ja siis, onnea toivotan uuteen adoptiomatkaan, pikkuveljen ( tai siskon ) odotukseen. Ja ihana, ihana vadelma kylmäkeskuksessa <3
Nyyh.
Kylläpä olet saanut absurdeja kommentteja! Lapsi esittelyesineeksi, hmm, niin varmaan.
Vadelmatemppu on huippu. Kyllä se säilyy riittävän pitkälle. Olen kerran saanut maistaa 30 vuotta sitten säilöttyä lakkaa. Kukaan maistajista ei edes sairastunut, vaikkei se mitään herkkua enää ollutkaan!
Vielä ihan tyhmä kysymys: mitä tarkoittaa kommenteissa näkyvä sn-lyhenne?
Ei tyhmiä kysymyksiä ole :) Jonkinlainen "sanasto" voisi muutenkin olla paikallaan, jos vielä saan aikaiseksi päivittää tätä blogia ihan kunnolla.
SN on lyhenne Special Needsistä, joka puolestaan tarkoittaa sitä, että adoptiolapsella on erityistarve; hän on sairas tai vammainen. Jokainen adoptiolapsi on tietysti erityistarpeinen jo ihan taustansa vuoksi, mutta SN-adoptioissa tarve on usein "vakavampi". Esimerkiksi täällä on lisätietoa: http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/adoptiot/kansainvalinen-adoptiopalvelu/kontaktimaat/kiina/erityistarve-adoptiot-kiinasta-k/
Tahdonpa myöskin minä sinua kovasti kiittää ihanasta kirjastasi!Niin paljon tunteita joihin voin samaistua, vaikka emme vielä ole päässeet edes neuvontaa aloittamaan. Viisi pitkää vuotta on lasten ääniä kotiimme haaveiltu ja vielä monta pitkää vuotta edessä..mutta jospa joku päivä vielä meillekkin. Kirjasi antoi toivoa ja on todellakin avuksi kun koettaa saada läheisiä ymmärtämään adoptioprosessin raskautta.Lämpimät kiitokset vielä kerran! <3 Paljon Onnen ja Ilon täytteisiä päiviä teidän perheellenne!
Kiitos kirjastasi. Se oli hyvin koskettava ja loppu pakahduttavan onnellisesti.
Tuosta adoptiolapsen terveyteen liittyvästä ruksimiskäytännöstä. Saanko kysyä tällaista asiaa paremmin tuntevilta? Olen siinä käsityksessä että jos sinne ruksii jonkun vamman tai sairauden, niin todennäköisyys saada lapsi jolla on tuo sairaus tai vamma on suuri, paljon suurempi kuin normaalissa raskaudessa, koska tällaisille lapsille on vaikeampaa löytää kotia. Pitääkö paikkansa? Tässä valossa ymmärrän että ruksit jätetään ruksimatta, jos ja niin kuin yleensä toivotaan lapsen olevan terve. Onhan tavallisessakin lapsen odotuksessa riski että kaikki ei mene niin kuin on toivonut, mutta se on kuitenkin eri asia kuin toivoa ja pyytää varta vasten vammaista tai sairasta lasta, niin että mahdollisuus saada terve lapsi on pieni. Tietenkin soisi että kaikki lapset saisivat rakastavan kodin, mutta ehkä kuitenkaan ei voi katsoa että olisi jotenkin huono ihminen jos toivoo lapsensa olevan terve. Eikö se ole aika normaalia?
Luin edellispäivänä kirjasi loppuun. Kirjasi avasin silmäni adoptioäidin äitiydelle. Ajatuksesi ja tunteesi olivat minulle, nyt kaksi lasta synnytyäneelle, niin kovin tuttuja, äidin tunteita. Odotuksenne vaan pidempi mutta tunne sama: jossakin ja juuri tiettyyn aikaan meitä odottaa oma pikkuinen, ei häntä valita vaan hänet suodaan meille, ihan kuten kirjassassi kerrot.
Post a Comment