Kirja tuli

Kun vihdoin lähetin tämän blogin merkinnöistä kootun käsikirjoituksen muutamalle kustantajalle, sain ensimmäisen myöntävän vastauksen parissa päivässä. Menin tapaamaan kustannustoimittajaa.

Eihän sitten ole pakko mennä kirjamessuille tai mihinkään? kysyin melkein heti.
Yleensä minulta tivataan, mitä kaikkea voimme tehdä kirjan mainostamiseksi, sanoi kustannustoimittaja ja näytti hämmästyneeltä.

Dialogi kertoo aika paljon tunteistani tämän päiväkirjan julkaisemisen suhteen.

Ensin valmistui kansi. Se on mielestäni kaunis.




Nyt kirja alkaa vähitellen olla kirjakauppojen hyllyissä, tai ainakin sen saa tilattua sinne. Kirjastoistakin sitä saa. Oma lämpimäiskappaleeni odottaa edelleen kirjekuoressa Tammella. En ole uskaltanut hakea sitä.

Huomenna haen kirjani ja otan sen mukaan mökille. Illalla lapseni nukkuu, silloin makaan sohvalla, avaan kuoren ja käännän ensimmäisen sivun esiin, alan lukea, ikkunasta näkyy pimeä järvi.

Kirja sisältää lähes kaikki menneiden vuosien blogimerkinnät ja aika paljon muutakin, myös tarinan hakumatkasta sellaisena versiona kuin voin asiat lapsen yksityisyyttä suojellen kertoa. Miltä mahtaa tuntua lukea omia sanojaan, en tiedä.

Kaksi asiaa ennen kiitoksia:

Kustantaja lupasi lähettää kirjan joukolle sellaisia bloggaajia, jotka tahtovat ystävällisesti esitellä tai arvioida sen blogissaan. Meiliosoitteeni löytyy tuosta oikealta, jos kiinnostuit. Kerro viestissäsi osoitteesi, blogisi osoite ja vähän jotain muutakin.

Tästä linkistä kirjan voi ostaa kolmenkymmenen prosentin alennuksella.

Sitten tärkein: Kiitos! Näistä sanoista ei olisi tullut kirjaa ilman blogia eikä blogi olisi hengittänyt ilman lukijoita.

Olipas vaikea kirjoittaa tällaista markkinointiin vivahtavaa asiaa! Seuraavassa merkinnässä palaan omalle maaperälleni. Sitä ennen saa onnitella!

Ensimmäinen

Aika: Arki-ilta, olen palannut töistä, lapseni naama on hetki sitten syödyn banaanin tahrima, hän on kaunis, puoliso on mennyt ruokakauppaan ja muistaa toivottavasti ostaa myös leivinpaperia vihdoin, laskemme liukumäestä odottaessamme häntä, minäkin kerran.

Paikka: Leikkipuisto kaupan takana.

Hetki: Lapseni ehdottaa vieraalle, noin viisivuotiaalle tytölle: tanssitaan! Lapseni tanssii mielellään, siihen ei tarvita musiikkia. Hän tarttuu tyttöä kädestä. Viisivuotias alkaa tanssia mukana. Heidän jalkojensa alla on hiekkaa, lapseni kengän neppari on auki, katson heitä.

Olen jo vähän aikaisemmin ihmetellyt, missä on viisivuotiaan aikuinen. Tuolta hän tulee. Hänellä on kädessään avattu oluttölkki. Hän riuhtaisee viisivuotiaansa käsivarresta kauemmas, sysää toiseen suuntaan ja sihahtaa: Meet nyt tonne liukumäkeen ja vähän äkkiä!

Sitten hän sanoo minulle: Et säkään sitten ketään suomalaista äijää löytänyt tekemään lapsia? No, kun sua katsoo, ei ole kyllä ihmekään.

Lapseni seisoo vieressä hetken hiljaa, ottaa kädestä ja sanoo: Setä oli vihanen.

Tuuripeliä?

Tuttava lähetti sähköpostin ja sähköpostissa oli kysymys: ”Kannattaako teidän ihan tosissanne yrittää adoptoida toinen lapsi, kun ensimmäisen kanssa kävi noin hyvin, että tuli pieni ja terve tyttö? Jotenkin tuntuu, ettei samanlainen tuuri voi jatkua ja sitten teitä myöhemmin kaduttaa.”

Kaduttaa, oman lapsen olemassaolo. En ymmärrä.

(Vaikka joskus mietin, voiko ketään rakastaa yhtä paljon kuin häntä, joka juuri nyt nukkuu sängyssään, rättinsä kanssa, sormet likaisina päivän puistoreissuista, kauniina, ihme. Voi, kertovat he, joilla jo on kaksi lasta.)

Toinen lapsi hiipii vähitellen lähemmäs, tulee näkyväksi. Ensimmäisellä on nimi ja lukuisia hellittelynimiä, toinen on vasta ”lapsi”. Kun puoliso poistaa portaiden turvaportteja, hän sanoo huomaamattaan: ”Täytyy muistaa pistää nämä järkevään paikkaan, että ne löytyvät, kun lapsi tulee”. Hymyilyttää. Tämä on uusi odotus.

Silti en uskalla iloita toisesta lapsesta vielä paljon, muistan liian hyvin menneiden vuosien tunteet, kaikki. Haluaisin uskaltaa enemmän.

Molemmissa odotuksissa yhteistä on se, etten kykene kuvittelemaan lapsen kasvoja. Ehkä vasta sitten, jälleen, kun hän on sylissä. Silloin sanon: ”Juuri sinun piti tulla meille, tuolta sinun kuuluu näyttää, minä olen äitisi.”

…

Suunnilleen näin kirjoitin myös eilen ja ehdin hyväksyä kaksi kommenttia. Kun heräsin, merkintä ja kommentit olivat kadonneet. Se tekniikka! Nyt siis uudelleen. Ja kiitos kommenteista!

Taitavan kuskin lenkkarikengät

Ensimmäisen adoptioprosessin alussa keväällä 2005 kirjoitimme puolison kanssa sosiaalivirkailijalle samoja kotitehtäviä kuin nyt: minikertomuksia lapsuudenkodista, arvoista, lastenkasvatuskyvyistä, vapaa-ajasta, muusta, meistä. Muistan tunnelman hyvin. Kirjoitin tämän saman pöydän ääressä, puoliso olohuoneessa, huhtikuu hengitti ulkona. Välillä kuuntelin hiljaista naputusta seinän takaa: mitä puoliso siellä tilittää?

Samat tehtävät, kuinka moni asia onkaan muuttunut. Se oli jotenkin niin surullista ja vimmaista ja toiveikasta aikaa, nyt kaikki on tyynempää.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana:

Kaipasin lasta joka hetki, tunne lävisti kaiken enkä päässyt pakoon vaikka kuinka järkeilin. Nyt kaipaan toista lastani kotiin yhtä vahvasti, mutta paljon vähemmän kipeästi. Osaan odottaa.

Pelkäsin jatkuvasti, etten kelpaa äidiksi. Keksin syitä, valvoin öisin: olenko liian epäsiisti, liian pätkätyöläinen, liian arka, liian mitä tahansa tai vaihtoehtoisesti liian vähän, mitä tahansa?

Kuvittelin jokaisen läheisen ajattelevan adoptioprosessiamme taukoamatta. Hermostuin, mikäli he eivät kyselleet mitään: voisi vaatimaton elämäni vähän edes kiinnostaa. Hermostuin, jos kyselivät: mitä siinä taas utelet?

Olin ihan kohtuuton. Ja luultavasti olen kohtuuton jälleen pian taas. Silloin yritän muistaa.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana kotona oli hiljaista. Nyt kotona on rakas pieni V, joka lusikoi viiliä suuhunsa ja puhuu, puhuu kanssani.

V: Tossa on V!
Äiti: Niin, siinä jääkaapin ovessa on ensimmäinen kuva, jonka äiti ja isi saivat sinusta. Se oli ihana päivä. Katsos, miten pienet kengät jalassasi on.
V: Nyt on lenkkarikengät!
Ä: Niin on. Mitäs mietit siitä, mitä puhuttiin vähän aikaa sitten: että saisit pikkuveljen tai -siskon joskus?
V: Ei istu V:n tuoliin!
Ä: Ei tietenkään. Tämä on oma tuolisi. Voitaisiin ostaa tähän viereen toinen pieni tuoli.
V: Ei ota V:n leluja! Kiinasta haetaan! Lentokoneella!
Ä: Sinun lelujasi ei kukaan ota. Ja joo, Kiinasta se veli tai sisko tulisi, jos hyvin käy. Mutta ei vielä pitkään aikaan.
V: Sitten mennnään kovaa vauhtia, V ohjaa konetta, laittaa turvayöt kiinni. Äiti istuu kyydissä, isi istuu takana, vauva istuu kyydissä kanssa.

Yhdeksän repliikin tiivistys

Minä: Siitä on nyt melkein päivälleen kuusi vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Tarkistin kalenterista. Maaliskuussa 2005 aloitimme edellisen adoptioprosessin, minä ja puoliso.

Virkailija: Onko siitä jo niin kauan! Niin, te taisitte sattua juuri siihen saumaan, jolloin Kiinan adoptiojonot pidentyivät yhtäkkiä kahdeksasta kuukaudesta vuosiksi. Miltä odotusaika tuntui, jos muistelet sitä nyt?

Minä: Kaikki adoptiovanhemmat hokivat aina, että lapsen ollessa vihdoin sylissä odotuskipu pyyhkiytyy pois. Että silloin ymmärtää: nämä vuodet toivat juuri tämän lapsen, eikä hän voisi olla kukaan muu. En uskonut. Nyt uskon. Siksi olemme puolison kanssa jälleen tässä, toimistossasi samalla sohvalla kuin silloinkin.

Virkailija: Tuntuuko nyt erilaiselta?

Minä: Tuntuu. Ei pelota niin paljon. Tiedämme, mitä prosessissa tapahtuu ja ehkä uskallamme luottaa enemmän siihen, että kelpaamme vanhemmiksi. Itse asiassa tuntuu yllättävän hyvältä. Kun sanoin sinulle puhelimessa tätä ensimmäistä tapaamisaikaa sopiessamme, että onpa kiva nähdä, tarkoitin sitä oikeasti. Viimeksi olin kauhuissani.

Virkailija: Entä maa, josta toivotte puolisosi kanssa saavanne lapsellenne sisaruksen? Oletteko miettineet asiaa?

Minä: Kiina vaikuttaisi edelleen olevan meidän maamme, emme voi kuvitella muita vaihtoehtoja ainakaan nyt. Olemme pohtineet paljon Special Needs -adoptiovaihtoehtoa; että lapsella olisi jokin vamma tai sairaus, kun hän saapuu. Se pelottaa, mutta tuntuu samalla oikealta. Ehkä. Tästä valinnasta tahtoisimme puhua kanssasi, että osaisimme olla aivan varmoja.

Virkailija: Puhutaan. Seuraavan kerran voisimme tavata toukokuussa. Kiva, että teillä on ilmeisesti paljon muitakin kontakteja, joiden kanssa voitte vaihtaa ajatuksia… Ja sitten se kirjasi, josta kerroit. Senkin kirjoittaminen auttoi varmasti näkemään asioita monessa valossa.

Minä: Niin, kai. Vaikka ujostuttaa. Että julkaisemisen jälkeen kuka tahansa voi lukea, miten kärsimätön ja kohtuutonkin olin, kun kaipasimme ensimmäistä lasta. Mutta sellaista se oli, se aika, päiväkirja, en halunnut kaunistella. Kun nyt odotamme toista pientä, en ehdi enää murehtia niin paljon, koska kotona tömistävät pienet varpaat ja laulelee hento tytön ääni.

Äiti lohduttaa, äiti murehtii

Yhtäkkiä lapsestani on kasvanut iso, ainakin vähän. Hän täyttää kevään kuluessa kaksi vuotta. ”Ite tekee”, ”ei saa auttaa” sanoo hän ja änkeää jalkansa kenkään, kaataa mehun lasiin, haluaa mansikkatahnaa hammasharjaan. Illalla lapsi tulee syliin ja pyytää: äiti laulaa ja lohduttaa. Lohdutus tarkoittaa hänelle sitä, että ollaan ihan hiljaa tekemättä mitään, lähekkäin. Miten rakas hän onkaan.

Äiti laulaa ja lohduttaa, mutta äiti murehtii myös.

Osasinko sittenkään olla ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana kyllin hyvä paljossa rikkinäiselle lapselle?

Olinko tarpeeksi läsnä, sanoinko aina oikeat sanat, teinkö parhaat valinnat jokaisena päivänä? En varmasti.

Teinkö ja olinko tarpeeksi kuitenkin, riittävä äiti? En tiedä. Tein parhaani.

Olen sanonut lapselleni: Nyt menet isin kanssa tekemään keittiöön ruokaa, äiti haluaa olla hetken yksin. Ja: Jos ei se sotkeminen lopu, ei äiti jaksa syödä tässä saman pöydän ääressä. Ja: Jos et pue haalaria päälle, niin jää sitten muskari väliin enkä tiedä, jaksanko lähteä sinne ensi viikollakaan, harmi.

Ei minun suustani pitänyt koskaan kuulua tuollaisia lauseita.

Minua kauhistuttaa se, kuinka keskeneräisiä me vanhemmat olemme. Minä, muutkin luullakseni, kaukana täydellisyydestä. Ja silti meillä on lapsia. Ja ne ovat juuri meidän lapsiamme, pieniä ihmisiä, meille annettuja, meidän vastuullamme. Ja emme osaakaan kaikkea! Ja samalla olemme niin tärkeitä, tärkeimpiä! Ja hui!

Vuoden aikana on avautunut uusi maailma ja oivallus: näin monenlaisia äitejä on, näin monenlaisia tapoja toimia, tapoja olla äiti. Ei yhtä ainoaa.

Mutta mietin:

Kuuluuko riittämättömyyden tunne jokaisen äidin elämään?

Vai onko tämä, tämäkin, adoptioäidin oma kipu?

Toinen äiti kulkee mukana

Kun katson lastani, silmissäni viisainta kauneinta täydellisintä, mietin usein:

Millainen on hänen biologinen äitinsä, minkälainen sukupuu hänen takanaan ja ympärillään siellä kaukana? Varmasti paljon hyviä ihmisiä, kuinka lapsi muuten voisi olla niin ihana. Mutta miltä nuo vieraat kasvot näyttävät?

Mitä lapseni synnyttänyt äiti tekee juuri nyt? Mitä hän ajattelee? Hän ei osaa kuvitella minua, minä en osaa kuvitella häntä.

Mietin myös, miksi ajattelen yleensä vain äitiä. Lapsella on myös biologinen isä. Ehkä siksi, että olen äiti, samalle lapselle. Puoliso sanoo ajattelevansa lapsen isää, harvemmin äitiä.

Tänään metrossa lapsi taputti polveani ja totesi hellällä äänellä: Iki Oma Äiti. Painautui sitten kylkeäni vasten, punainen talvihaalari kahisi.

Mietin, kuinka lähellä toisiaan ovat ääripäät.

Elämäni suurin onni: Saan olla äiti juuri tälle ainutlaatuiselle lapselle.

Elämäni suurin suru: En saa koskaan kiittää häntä, joka oli ensimmäinen. Enkä osaa koskaan kertoa hänestä lapselle ainuttakaan faktatietoa, sitten kun hän niitä haluaa tietää. Kauniita arvailuja vain.

"Ei mene äiti töihin"

Olen palannut työelämään tekemään asioita, joista saan palkkaa.

Aamulla yritän herätä aikaisin, mutta melkein aina lapsi havahtuu ennen kun lähden. Hän nousee seisomaan pinnasängyssään, koppaa vähän työläästi Babar-norsun kainaloonsa, tuijottaa minua, posket ovat punaiset.

”Ei mene äiti töihin” hän sanoo.
”Äidin täytyy nyt mennä käymään töissä, olette täällä kotona isin kanssa ja kohta äiti tulee taas” vastaan.
Lapsi ei vastaa mitään.

Kävelen pakkasessa bussipysäkille, kamala reikä kengässä. Autossa mietin, ettei kukaan sen matkustajista tiedä kuinka ihanan lapsen nostin isänsä kainaloon lukemaan kirjaa ennen kuin suljin ulko-oven. Minun lapseni, sen odotetun, lämpimän.

Järki rauhoittelee:

Nyt on puolison vuoro olla kotona lapsensa kanssa, lapsen isänsä kanssa, heidän päivänsä ovat hauskoja ja täysiä, kuulen niistä murenia iltaisin.

Teen töitä neljä päivää viikossa, kolmena ehdin herätä lapseni vierestä hitaasti.

Rakastan sitä, mitä teen työkseni.

Emme voi puolison kanssa olla molemmat kotona yhtä aikaa.


Tunne sanoo:

Kun se kasvaa niin nopeasti! Ja olen aina niin väsynyt! Minun pitäisi olla parempi äiti! Kamala ikävä koko ajan!

…

Olen jo hyvässä vauhdissa edellisen merkinnän vastausten kanssa. Loputkin tulevat!

Meille kuuluu hyvää, tavallista

Toissapäivänä luin ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun läpi elämäni tärkeimpään postaukseen tulleet kommentit. Itkin. Onneksi olen kirjoittanut hetket muistiin näinkin julkisesti. Ajattelin ihmeissäni ja kiitollisena kasvotonta myötäeläjien joukkoa, joka minua silloin muisti. Teitä.

Olen ollut aika pitkään hiljaa, taas.

Sussun kommentti edelliseen merkintääni pysäytti. Siinä oli kiteytetty seikka, josta olen tuntenut syyllisyyttä. Että nytkö ne ongelmat alkoivat, kun en enää kirjoita. Tai ylipäänsä: mitä meille kuuluu, edes. Tai (tämän ajattelen vain itse tänä iltana, piha ihan peittonaan keltaisia vaahteranlehtiä): onko oikein, että kirjoitan vuosia ja sitten muutun vaiteliaaksi, en enää kerrokaan.

Ei, meillä ei ole ongelmia. Ainakaan sen suurempia kuin lapsiperhe-elämässä on. Ennemmin meillä on tavallista.

Tällaista:

Lapsi herää aamulla kahdeksan maissa. Vanhempia väsyttää. Hän kantaa kirjan sänkyyn ja käskee lukea, saman kissakirjan uudelleen ja taas, osaan sen jo ulkoa, luen silmät kiinni. Sitten puuroa jauheesta, lapan päälle hilloa. Eräänä lauantaiaamuna olin niin väsynyt, että annoin lapsen syödä uuninpellille illasta unohtuneita kylmiä ranskanperunoita, kun tarkka katseensa ne äkkäsi.

Tiistaina on muskari, keskiviikkona taaperopiiri, torstaina perhekerho. Muina päivinä menemme puistoon muuten vain. Kotimatkalla ostamme kaupasta sipuleita ja tomaattipyrettä, ehkä, tai jotain muuta, lapsi työntää omia pieniä kärryjään ja annan hänen pakata ostokset pussiin, se kestää ikuisuuden.

Syömme, sitten nukumme. Heräämme, alamme tehdä ruokaa. Lapsi vatkaa ja maistaa ja tyhjentää tiskikoneen. Piirrämme ehkä vähän, tai annamme pehmoeläimille leikkiruokaa (”maajoja”, sanoo lapsi, poimii näkymättömät mustikat lattialta ja on mielestäni maailman hauskin).

Isi tulee kotiin. Syömme, menemme kauppaan (”Prjisma-kaujppa”, sanoo lapsi ja on mielestäni maailman hauskin). Tulemme kotiin, puramme ostokset, sähläämme jotain, syömme puuroa, lapsi pesee hampaat ja kuuntelee kainalossa kissakirjaa.

Sitten hän nukahtaa ja ajattelen, että

onneksi se vihdoin nukahti

ja

voi ei, nyt se nukkuu ja on ikävä, heräisi jo.

Kuulostaako tutulta?
…

Onnellisia olemme.

Ja samalla puuroarjen ja puuroutuneiden päivien keskellä suren, minä joka ennen merkitsin sanoiksi paperille ja tietokoneen näytölle jokaisen tunteen: Muistanko kaikkea tätä enää myöhemmin? Kamalaa, jos en muista.



Pitäisi kirjoittaa enemmän. Tänne ja muualle.

…

Joskus vuosia sitten tässäkin blogissa kiersi haaste, jossa lukijoilla oli lupa kysyä mitä tahansa blogin kirjoittajalta. Nyt tuo haaste on mennyt ja vastauksenikin taitavat lojua lukittujen merkintöjen puolella.

Mutta jos tahdot tietää jotakin meistä nyt ja tässä arjessa, kysy ihmeessä! Luultavasti vastaan mielelläni yhä.

Valokuva ja ihme

Melkein enemmän kuin koskaan tahtoisin liittää tähän merkintääni valokuvan. Koska se ei ole järkevä ajatus, yritän kertoa kuvasta.

On nurmikko, taustalla talomme, valkoinen maali on hilseillyt sen seinästä. Talon edessä seisoo kolme lasta. Keskellä on tyttäreni, hänellä on yllään kaunis kirahvikuvioinen slipoveri ja tukassa punainen hiusrenksu. Vieressä toinen lapsi pitää kiinni taaperokärrystä, johon on lastattu Barbapapa-pehmo, muovikippoja ja palikoita. Kolmas lapsi puristaa kädessään jotakin, ehkä nakinpalaa, koska olemme vähän aikaa sitten grillanneet. Häntä naurattaa. Puussa ei vielä ole omenoita, on puolipilvinen päivä.

Näettekö?

Kuvan ulkopuolella, aivan siinä vieressä, olemme me aikuiset, kolme pariskuntaa. Odotimme lapsiamme kotiin yhtä pitkään, vaikka emme sinä aikana tienneet toisistamme. Erään työpaikka sijaitsee puolison työpaikan naapurissa. He saattoivat kävellä toistensa ohi kadulla, molemmat matkalla lounaalle, esimerkiksi sinä vuoden 2005 päivänä, jolloin illalla kirjoitin tämän (kyllä, alan vähitellen availla näitä vanhempia lukittuja merkintöjä).

He eivät arvanneet, että kohtaisivat ensimmäistä kertaa vasta vuosien kuluttua Hongkongin lentoasemalla, kuten me kaikki. Siellä ehdimme vain kätellä, sitten astuimme uuteen lentokoneeseen ja matkustimme eteenpäin.

Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin suurin asia: nyt hakisimme lapsemme kotiin. Saimme tulla vanhemmiksi suunnilleen saman ikäisille lapsille, jotka olivat asuneet elämänsä ensimmäisen ajan samassa paikassa.

Teimme matkan yhdessä.

Parin viikon kuluttua erosimme Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kotimatkan viimeisen taipaleen aikana muistan katsoneeni kuusia ja ajatelleeni, ettei kukaan näitä ihmisiä lukuun ottamatta tiedä, millainen musiikki soi hotellimme aulassa iltaisin, kun kannoimme virastovierailujen väsyttämiä lapsiamme, menimme kukin omaan huoneeseemme.

Kun kuva otettiin, lapset leikkivät ensimmäistä kertaa yhdessä. Me katsoimme, omiamme, ja mietimme, etteivät asiat voisi olla mitenkään muuten. Miten juuri minun tyttäreni osattiin antaa meille, ja nuo kaksi muuta heidän perheisiinsä? Adoptiopaperimme olivat varmaankin pinossa peräkkäin, mutta kuinka ne oli osattu laittaa juuri oikeaan järjestykseen?

(Tähän yritin sorvata jotakin tiivistävää loppuhuipennusta, mutta päädyin vain ”elämä on ihmeellistä” -höperryksiin. Ehkä tuo edellisen kappaleen toiseksi viimeinen lause on sittenkin tärkein ja - ihmeellisin. Tuntuu käsittämättömältä kuvitella, että tyttäreni voisi olla joku muu, mutta tällaisessa tilanteessa ajatusleikki on väistämätön. Ajatus on yhtä typerryttävä kuin jos katsoisin lähipuiston hiekkalaatikolla vierasta taaperoa ja miettisin, että hän saattaisikin asua meillä.)

Joskus olen rannalla, osa 2

Viime kesänä istuin uimarannalla kainalossani vihreä kassi. Kuvittelin, että ehkä olen vuoden kuluttua lapseni kanssa samassa paikassa, kenties meillä on viinirypäleitä mukana. Mikä suuri ajatus! Pelkäsin, mutta uskalsin jo vähän toivoa. Onneksi kirjoitin senkin muistiin.

Näinä päivinä on sama ranta – ja jopa sama vihreä kassi hiekkaa ja likaisia nenäliinoja sisällään. Eväänä ei ole viinirypäleitä, vaan herneitä, mansikoitakin joskus. Rannalla on lapseni. Punainen hilkka päässään hän kävelee pallonsa kanssa veden rajassa, uskaltautuu pian vähän syvemmälle ja osoittelee vartaloaan sitä mukaa, kun se kastuu (”jaja”, toinen ”jaja”, peppu, sitten napa), sillä hän osaa jo monta sanaa.




Nyt olen osa sitä rannan äänimaisemaa, joka teki pitkään kipeää ja muuttui lopulta vähitellen osaksi toivoa. ”Kohta aletaan lähteä, äiti putsaa pallon niin laitetaan se jo rattaisiin”, sanoo ääneni ja sekoittuu osaksi muita ääniä.

Joskus sen sävy on kireä, on niin kuuma ja lapsi haraa vastaan, heittäytyy jäykkänä kiljumaan kun pitäisi poistua, vaatteet märkiä ja pyyhkeessä liiskautuneita mansikoita, iltapäivälehti ryppyinen vaikken ehtinyt lukea sivuakaan.

Kireyttä en osannut kuvitella etukäteen!

Kotimatkalla uupunut lapsi istuu takapenkillä turvaistuimessaan ja kaivaa sormillaan vielä yhtä hernettä palosta, hänen hiuksensa ovat märät.

En osannut kuvitella myöskään rakkauden määrää.

Tai tätä kaiken kokonaisvaltaisuutta, tunteiden ääripäitä, jossa häpeä omasta ärtymyksestä ja maailman suurin onni sekoittuvat. Tätä kaikkea, jota selittämään nämä sanani eivät taivu.

Tai ehkä sentään vähän taipuvat, konkreettisen esimerkin avulla:

Tänään syntymäpäivänäni sain lahjaksi, monen muun pienen kauniin hyvän lisäksi, pimennysverhot vierashuoneeseen ja korvatulpat. ”Aamulla saat nukkua niin pitkään kuin haluat, emme lapsen kanssa herätä”, lupasi puoliso. Tunsin huikeaa iloa, juuri nyt ajattelen pimeää viileää huonetta ja pitkää syvää unta, jota kukaan ei katkaise vaatimuksillaan.

Ja kuitenkin samalla tiedän, että kun ensimmäiset kitinät kuuluvat uneni läpi, nousen (kuten aina ennenkin näissä onni nukkua -tilanteissa) ja kävelen keittiöön, näen siellä lapsen naama puurossa ja sanon hänelle, että huomenta rakas ihana.

Draamakomedia

Kökötän työhuoneessa tietokoneen ääressä, kaartelen Facebookissa, lapsi nukkuu ja yhtäkkiä ymmärrän ihmetellä, miksi puoliso niistää koko ajan yläkerrassa. Ei hänellä pitäisi olla nuhaa juuri nyt.

Kiipeän katsomaan.

Hän istuu nojatuolissa, sylissä oma tietokoneensa, näen vilahduksen ruudusta ja alan niiskuttaa välittömästi. Puoliso ei enää itke (sillä se tuo ääni oli), ehkä häntä hiukan hävettää, mutta itse alan vasta päästä vollotuksen vauhtiin.

Tietokoneen näytöllä pyörii ensimmäinen editoitu videoversio matkasta, jolloin saimme lapsen. Vasta nyt, yli puoli vuotta kotiinpaluun jälkeen, puoliso on saanut sen koostettua ja minä uskallan sen katsoa. Valokuvat ovat olleet kansiossa pitkään, mutta niistä puuttuu liike ja ääni.

Näen tärähtelevän pätkän siitä, kuinka seisomme hymyilevää virkailijaa vastapäätä ja hän ojentaa meille lapsemme. Mekin hymyilemme, ja tuo ilme naamallani ehkä eniten itkettääkin. Niin pöhkö onnellinen, en ole koskaan näyttänyt siltä. Aivan älytön! Kontrolloimaton, ”kuin jostain karannut” kommentoi ystävä jo valokuvaakin ja tämä on sitä potenssiin tuhat. Ihanan kaunis.

Luulin aina etukäteen, että itkisin saadessani lapsen syliin. Nyyhkytin jo kuvitellessani asiaa. Vaan ei, hymyilen kuin valaistuneena, sitten harhailen vähän aikaa ympäri huonetta kunnes löydän vieressäni olleen tuolin, istun siihen lapsen kanssa. Puolisokin on siinä, hälyä ja kiinan kieltä kuuluu, pyhä hetki.

Ja nyt me katsomme tuota kaikkea. Olimmeko edes siellä kaukana, ei tunnu siltä. Ainahan me täällä kotona olemme olleet. Ja jos olimme, miten uskalsimme lähteä noin suurelle pelottavalle matkalle? Minäkin, joka olen aina kaikkea pelännyt. Puoliso, joka stressaa jo päiväristeilyä Tallinnaan.

Kelaamme kuvaa eteenpäin – kyllähän tätä kestää katsoa, mutta vain pienissä erissä!

Seuraavassa otoksessa on edellinen ilta: vierailu kiinalaisessa lastentarvikeliikkeessä oppaan johdolla. Silkkaa komediaa! Puoliso seisoo ilmeinen pakokauhu silmissään pienten kovaäänisten myyjättärien ympäröimänä, nämä kehottavat kokeilemaan, miltä matkarattaiden työntäminen tuntuu. Kun minua viitotaan lähemmäs, huidon hämilläni: Ei ei! Enhän minä osaa! Enkä ymmärrä! Kainalossani on vaippapaketti, puristan sitä kouristuksenomaisesti.

Onpahan edes vaipat hankittu, muistan ajatelleeni.

Tänä iltana ajattelen, että kun sosiaalityöntekijä maanantaina saapuu meille kirjoittaakseen Kiinan viranomaisille raportin perheestämme ja lapsen sopeutumisesta, voimme näyttää hänelle pienen videokoosteen siitä, kuinka kaikki kävi.

Samalla voimme kysyä, olisiko meistä vielä uudelle adoptiomatkalle.

Lapsettomien lauantai ennen äitienpäivää

Huomenna juhlin ensimmäistä äitienpäivääni.

Tähän saakka merkityksellisempi päivä on ollut tänään vietettävä lapsettomien lauantai, ja oikeastaan siksi avasin tietokoneen ja yritän kirjoittaa sanoja peräkkäin.

Ei onnistu.

Tahtoisin jotenkin osata kertoa, että kyllä minä muistan, millainen oli lapsettomien lauantaini vuosi sitten, tai kaksi tai kolme tai joskus. Enkä koskaan unohdakaan, luultavasti aina äitienpäivän aattona itkettää.

Että tänään olen ajatellut kaikkia heitä, jotka lasta toivovat.

Ja tuntenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että saan rakastaa erästä tiettyä pientä tylleröä, joka nukkuu nyt, mutta aamulla herää, nousee sängyssään seisomaan, vetää itse soittorasiansa loilottamaan ja ojentaa kätensä, haluaa syliin, haluaa leikkimään, sotkee hujauksessa huoneensa ja kodin, välillä tulee silittämään tukkaa ja nenää, siitä alkaa uusi päivä.

Hyvää äitienpäivää äideille on helppo toivottaa, sitä toivotan asianosaisille, enkä oikein aina osaa vieläkään uskoa kuuluvani joukkoon. Leikkipuiston reunamilla seistessäni tarkkailen toisinaan itseäni ulkopuolisena, hämmästellen: tuossa se nyt juttelee toisen äidin kanssa lapsensa taidoista, sehän on kai aivan kuin muutkin.

On kuin kuuluisin yhä myös siihen toiseen joukkoon. Lapsettomien, lapsesta huolimatta.

Olen nyt miettinyt pitkään, mitä toivottaisin lapsettomille, jotka lasta kaipaavat ja joille äitienpäivä on surullinen päivä. En tiedä.

Onnea? Voimia? Tsemppiä? Jaksamisia?

Ei. Yäk.

Ehkä riittää, että kerron muistavani. Ja lupaan, etten koskaan kysele kenenkään perheenperustamissuunnitelmia, ellei toinen osapuoli ota asiaa ensin puheeksi.

Kotona

Lapseni sairastaa, pieni kuumeinen tyttö, hikinen tukka tarttuneena otsaan. Kannan häntä sylissäni koko päivän, katselemme ikkunasta ulos ja näemme oravan. Hän jaksaa osoittaa sitä vain melkein.

Muistan, kuinka aivan yhteisen elämämme alussa etsin tietoa siitä, koska lapsen kuumeen vuoksi täytyy lähteä lääkäriin. Jossain ohjeessa luki, että kannattaa huolestua, mikäli pieni potilas ei rauhoitu sylissäkään.

Muistan myös, kuinka silloin hämmennyin. Eihän lapsi viihtynyt sylissä, ei ollut tottunut, kuinka hän siinä olisi voinut tyyntyä. Hän rauhoittui vain omassa sängyssään, pisti peukun suuhun ja alkoi nukkua.

Nyt lapsi on erilainen. Kun hän painaa päänsä kaulaani vastaan ja niiskuttaa räkää, minua itkettää. (Vaikka toki olen osan loputtomalta tuntuvasta päivästä myös salaa tuskastunut; kun katson kelloa ja kuvittelen kuluneen ainakin tunnin, onkin mennyt vasta kahdeksan minuuttia...)

Minulla on onni lohduttaa juuri tätä lasta.

Yöllä lapsi vihdoin uuvahtaa minun ja puolison väliin. Pian puolisokin kuorsaa. Pari kissaa hyppää sänkyyn myös. Minä en nuku, katson kattoikkunasta ulos ja ajattelen. Sattumaa tai johdatusta, miten vain, mutta silti yhtä ihmeellistä, että tässä me kaikki olemme ja juuri meidän tässä kuuluu olla.

Jos vuosia sitten olisin kävellyt baarista kotiin pari minuuttia myöhemmin, en olisi kohdannut tulevaa puolisoa keskellä katua melkein kotona ja lähtenyt hänen kanssaan vielä yhdelle siiderille. Silloin hän ei nukkuisi tuossa. Jos olisin päätynyt synnyttämään lapsen tai joku virkailija Kiinassa olisi liittänyt tyttäreni paperit toisen perheen tietoihin, tämä lapsi ei nyt kääntyilisi kainalossani. Ja kissatkin, juuri ne oikeat, tulivat meille, vaikka toinen haettiin Kirkkonummelta ja toinen Tampereelta!

Tämä on meidän perheemme.

Miten voisin nukkua jonkun muun kanssa.

Hiekkaa kengässä, kevät

Muskaripiirissä vastapäätä istuva äiti tuijottaa alkulaulun aikana minua ja lasta ja alkaa itkeä. Lähtiessä hän sanoo: "Liikutuin niin, kun näin teidät ja ajattelin, kuinka kamalista oloista olet pelastanut tuollaisen suloisen pienen tytön."

Alepan kassa kysyy maksaessani: "Onko hänen isänsä thaimaalainen?"

Kirjastovirkailija huokaa tiskillä: "Ihana! Minäkin haluan tuollaisen!"

Tuntematon juoksee perääni kauppakeskuksessa, kurkkaa rattaisiin ja haluaa tietää, kailottaa: "Onko adoptoitu? Oliko lastenkodissa? Ovatko vanhemmat kuolleet?"

Perhekerhossa jonkun äiti katsoo lastani, sitten toteaa: "Käveleepä hyvin, oliko noin vahvat lihakset jo kun saitte hänet? Usein ei kuulemma ole, kun ovat niin nälkiintyneitä, oliko hänkin?"

Kelan virkailija nojautuu eteenpäin ja kertoo kohteliaisuuden: "Lapsi on hyvin kaunis, onpa teillä käynyt tuuri!"

Alakoululainen utelee bussissa: "Onko toi Kiinasta?" Vastaan että on, mutta en koskaan ehdi vastata koululaisen seuraavaan kysymykseen (”miksi?”), koska hänen äitinsä kiskaisee lapsen pois ja hyssyttelee hätääntyneesti olemaan hiljaa.

Vanha tuttava tulee kadulla vastaan: "Mikä pieni prinsessa! Kuka on voinut hylätä tuollaisen lapsen? Kyllä lapsen oikeaa äitiä nyt varmasti kaduttaa."

Eivät kysymykset pahantahtoisia ole, sellaisia en ole kohdannut lainkaan, mutta silti. Nämä, nämäkin, ovat niitä tilanteita, joihin en osannut valmistautua kyllin hyvin, vaikka tietysti tiesin niihin törmääväni. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Mitä milloinkin vastaisin – ja mitä vastaan sitten, kun lapseni on vanhempi ja ymmärtää jokaisen sanan. Missä menee yksityisyyden raja?

Aina en tiedä.

Enkä halua lietsoa. Tahattomat tölväisyt ovat harvinaisia. Useammin meillä on sellaista, että:

Seison puistossa ja katson, kuinka lapseni taapertaa ympäriinsä vihreässä haalarissaan, kädessä lapio, ei hän vielä osaa lapioida mutta sitä on kiva kantaa, enkä voi uskoa, että minulla on lapsi ja hän on lapsi tuossa lapsijoukossa, minun lapseni, ja aurinko paistaa, ja lapsella on minun vanhat pienet kumisaappaani pienissä jaloissaan ja jahka hän on tarpeeksi kävellyt menemme kotiin ja annan hänelle ruokaa ja miten elämä voi olla näin täyttä ja onnellista, kevät.

Epätäydellinen äiti kuulee kikatuksen

Yläkerrasta kuuluu holtitonta kikattamista. Siellä minun tyttäreni nauraa ja tiedän jo, mistä juuri tuollainen nauru syntyy: puoliso on nostanut lapsen ilmaan ja kutittaa parransängellään hänen mahaansa. Kohta kävelen portaat ylös, sinne, ja asettelen uneliaan käärön kainalooni. Luen hänelle kirjaa. Pieni sormi sohii kuvista tuttuja yksityiskohtia ja minä toistan niitä yhä uudelleen.

Kukka. Auto. Koira. Kala. Vene. Barbapapa. Aurinko. Aurinko!

Kun tyttö on nukahtanut, jompikumpi meistä vanhemmista sanoo sen jälleen:

Nyt meillä on lapsi, ajatteles ja uskomatonta, se nauraa ja nukkuu, näin onnellinen en ole koskaan ollut.

Toinen nyökyttelee myöntävästi, molempien kasvoilla on tietty hymy.

Mutta on muunkinlaista, on esimerkiksi ikiaikainen äitien syyllisyyden taakka, jostakin se putosi harteilleni.

Onko minulla lupa tuntea ärtymystä, kun lapsi roikkuu lahkeessa ja kitisee, enkä tahtoisi kuin viisi perunaa rauhassa kuoria, hyvänen aika, sitten taas ehtisin olla läsnä? Minäkö se olen, joka ei eräänä synkkänä aamuna yksinkertaisesti viitsi lähteä leikkipuistoon, pukea haalaria ja käteen rukkasia, jotka lapsi repii pois? Olenko tosiaan sanonut lapselleni, etten juuri nyt jaksa, kun hän ojentaa palikoita ja vaatii rakentamaan tornin (taas ja taas ja taas) ja hänen silmissään on iloinen odotus?

Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta kaikki ei olekaan täydellistä.

Tämän tosiasian kokeneemmat äidit kertoivat jo vuosia sitten ja tiesinhän sen, teoriassa. Mutta todellisuuden kohtaaminen on eri asia.

Illalla lapsen nukahdettua supsutan itselleni: saat välillä väsyäkin, olla vajaa. Opettelen olemaan armollinen itselleni. Viime kuukausina olen paljon oppinutkin. Ja aamulla nostan lapsen viereeni, venyttelemme molemmat, aika usein lähdemme puistoon. Nämä päivät ja illat ja aamut ovat onnea täynnä, ja niistä on vasta muodostumassa meidän näköisiämme.

12 häivähdystä hakumatkasta

1. Malttamattomuus
Lentokenttä lapsen synnyinkaupungissa on pieni, kaupunki on suuri. Ajattelen, että jossain täällä hän on. Juuri nyt. Hereillä tai päiväunilla, sillä vihdoinkin me olemme samalla aikavyöhykkeellä. Bussissa matkalla hotelliin katson ihmisiä, eri-ikäisiä, ja mietin. Ketä lapseni mahtaa muistuttaa? Tuotako naista, sitten vanhempana? Tuota tyttöä? Tai tuota? Tuota?

2. Tyyneys
Viimeisenä lapsettoman iltana hotellihuoneen pöydällä on joukko vauvanruokapurkkeja, joiden sisällöstä en ymmärrä enempää kuin kuva kertoo mutta joita opas kehotti ostamaan. Keitän vettä, tiskaan lavuaarissa muovilusikoita, niillä huomenna ruokin lapseni. Puoliso lataa videokameraa, makaan sängyllä ja syön sipsejä, puoliso silittää paitansa, kirjoitan ajatuksiani paperille. Emme paljon puhele. En enää pelkää, oikeastaan pelko jäi jo Suomeen. Näin tämän kuuluu mennä. Jos ikkunan avaa raolleen, ulkoa kuuluu vieras maailma. Nukumme hyvin.

3. Epätodellisuus
Siinä hän nyt on. Huone on valoisa, hoitaja istuu tuolissa ja lapsi hänen sylissään kasvot kääntyneinä pois. Seison muutaman metrin päässä, enkä saa vielä mennä lähemmäksi. Ensin lausutaan nimet ja opas ottaa kameran. Sitten astumme puolison kanssa kohti lasta. En muista paljon enempää, enkä ole vielä halunnut katsoa luovutustilaisuudessa nauhoitettua videota.

4. Onni
Muistan kuitenkin: Istumme lapsen kanssa sohvalla, hän on sylissäni ja juo tuttipullosta. En ole koskaan juottanut ketään tuttipullosta ja nyt minulla on lapsi, jolle annan ravintoa. Ja hän juo. Ja minä pidän pulloa. Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen helistimen ja näytän sitä lapselle. Yhtäkkiä lapsi hymyilee. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: Hän hymyili!

5. Epävarmuus
Ensimmäisenä yhteisenä aamunamme meidän pitää pukea ja ruokkia lapsemme. Se pelottaa. Tykkäisikö hän tästä, kysyn puolisolta. Kyllä kai, tämä vastaa ja lipitämme velliä pienellä lusikalla lapsen suuhun. Joka kerran kun suu aukeaa, tunnen valtavaa helpotusta. Vasta parin päivän kuluttua ymmärrämme kaataa vellin tuttipulloon. Kun vedän varovasti lapsen ylle paitaa, muistan että ostin sen monta vuotta sitten. Nyt vaate on sopiva.

6. Syyllisyys
Lapsen itku saa minut odottamattoman ahdistuksen valtaan. En voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän on joutunut itkemään ennen tätä, eikä kukaan ole lohduttanut. Kuvittelen kaikkea. Minuakin itkettää, sydän hakkaa. Menen kylpyhuoneeseen ja asetun makaamaan tyhjään ammeeseen. Laitan sormet korviini etten kuulisi. Eikö hyvä äiti kestäisi tämän itkun? Puoliso on rauhallinen, heijaa lasta ja pian lapsi tyyntyy. Silloin on minun vuoroni itkeä ja miettiä, miksi tunnen näin.

7. Rakkaus
Kävelen vieraalla kadulla ostamaan hotellin lähellä olevasta leipomosta välipalaa, jotain leipää pitäisi saada. Kun seison hyllyjen edessä, iskee valtava ikävä. En juuri valikoi, nappaan jonkun käntyn, maksan ja melkein juoksen takaisin lapsen luokse. Miten maltoin poistua hänen läheltään? Kun avaan hotellihuoneen oven, näen puolison makaavan lapsen kanssa lattialla. He leikkivät Ikeasta ostetuilla muovikipoilla. Lapsella on yllään luumusoseen tahrima body ja puoliso juttelee hänelle hiljaisella äänellä. Minun perheeni.

8. Tuttuus
Vähitellen alan ymmärtää lapsen itkua, mitä se milloinkin tarkoittaa. Hänen ilmeensä eivät enää ole kuin vieraan. Vartalo muuttuu tutummaksi, tunnistaisin jo nämä kädet ja jalat monien joukosta. Muutun varmemmaksi. Rakkaus kasvaa, kuinka suureksi se voi kasvaa kun se on jo nyt näin suuri? Kun lapsi bussissa kitisee, tiedän, että hän haluaa katsoa ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Nostan lasta, hän hiljenee, katsoo ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Me alamme vähän tuntea toisiamme.

9. Pelko
Kävelen hotellin takana olevan joen rantaa hetken yksin ja pureskelen kynsiä. On ilta ja lapsi nukkuu. Osaanko sittenkään olla äiti? Haluan, mutta osaanko? Lapsi on nyt olemassa, minulle annettu, asiakirjat virallisiksi todettu, tämä on lopullista. Minulla on tästä lähtien aina lapsi. Vähitellen rauhoitun. Tuntuu hyvältä palata sisälle, vaikka ulko-oven minulle avaava portieeri kiusaannuttaa. Tiedän, että yritän parhaani. Rakastan jo lasta. Sitä paitsi, kuten puoliso jalat tiukasti maassa ja väsyneenä puuskahtaa: ”Mieti nyt kaikkia meidänkin tuttujamme, joilla on lapsia. Ihan tavallisia he ovat, vanhemmat ja lapsensa. Ja nyt nukutaan.”

10. Suru
Ajattelen lapseni ensimmäistä äitiä, hänet synnyttänyttä, joka ei saa koskaan tietää. Onko hän tässä samassa kaupungissa juuri nyt? Mitä hän miettii ja missä? Otan valokuvia, hommaan paikallisen kartan, säilön kuitit, kirjoitan paljon muistiin. Ostan lastenkirjoja, syömäpuikkoja, kahvikuppeja ja kerhorepun. Tämän kaupungin en anna unohtua, kuten en biologisen äidinkään. Mutta voisinpa tehdä enemmän.

11. Ihme
Istumme paikallisessa ravintolassa, lapsi katselee meitä rattaistaan ja me katselemme takaisin. On torstai. Jos en olisi saanut tätä lasta, olisin tällä hetkellä töissä. Nyt syön ruokaa, jonka raaka-aineista en ole selvillä. Ihmiset kulkevat ohi. Me istumme rauhassa. Olemme kaukana kotoa. Tämä hetki on ihme. Ja taas: juuri näin kaiken kuului mennä. Olisinpa, olisinpa tiennyt jo vuosia sitten!

12. Ilo
Helsinki-Vantaan lentoaseman tuloaulassa odottavat lähimmät sukulaiset. Huomaan, kuinka osaa heistä itkettää. He näkevät nyt lapsemme. Äitini on tuonut mukanaan toppahaalarin, johon pieni sullotaan. Ensimmäistä kertaa. Kotona on kissat hoidettu, olohuoneen pöydällä suklaarasia ja punaviiniä, jääkaappiin tuotu keittoa ja marjoja. Ulko-ovi on kiinni, kukaan ei tule meille tänään. Olemme väsyneitä, mutta emme malta nukkua. Nostan lapseni syliin, kävelen yläkertaan ja näytän hänelle loputkin huoneet.

...

Anonyymin edelliseen merkintään jättämästä kommentista löytyi avainsana: häivähdys. Se jotenkin osui ja vapautti kirjoittamaan pieniä osia elämästä, kun suuremmat tuntuvat liian suurilta. Luulen, että tästä on hyvä jatkaakin.

Oikea elämä

Törmäsin taannoin eräässä nettikeskustelussa hyväntahtoiseen viestiketjuun, jossa puuskahdettiin muun muassa: ”En malta odottaa, että Adoptiomatka kertoo kaiken hakumatkastaan.”

Jotenkin noissa sanoissa kiteytyy se, mikä minua nyt hämmentää.

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon, mutta en tiedä, minkä verran ajatuksistani haluan julkaista. Ensimmäistä kertaa joudun näiden julkisuuskysymysten äärelle aivan tosissani, ne ovat suuria.

Koska tämä on minun ja tämän perheen ihan oikea elämä. Ei mikään draamasarja.

Haluan kirjoittaa julkisesti edelleen, koska se on palkitsevaa itselleni ja toivoakseni avartavaa lohdullista viihdyttävää myös joillekin muille. Mutta miten kertoisin asioista siten, etten paljasta liikaa enkä loukkaa lapseni yksityisyyttä, mutten myöskään sensuroi lauseitani latteiksi ja vieraiksi? Minkä verran voin jakaa sinänsä harmittomia arkisia asioita?

Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa jatkan blogipohdintaa äitiydestä ja pidän lapseni sivussa. Suunnitelma vaikutti kertakaikkisen toimivalta, teoriassa. Mutta eihän se onnistu. Lapsi nivoutuu niin tiiviisti kaikkeen tässä blogissa, etten voi sivuuttaa häntä.

Ja pitäisikö sitten kuitenkaan sivuuttaa, voiko suojella liikaakin? Ovathan monet blogit täynnä lapsiperheiden elämää ja kuvia, ajattelenko asioita liian mutkikkaasti? Mihin ja ennen kaikkea miten vedän rajoja?

Tahtoisin kirjoittaa jatkossakin.

Mitä mieltä sinä olet pohtimistani asioista, lukija? Olette aina olleet kannustavia, ihania ja asiallisia. Olen aina arvostanut sitä. Miten sinä toimisit? Kuulisin ajatuksiasi mielelläni.

Tämän verran kerron nyt:

Lapsi on rakas ja ihana. Meillä on onnellisia hitaita päiviä, hän istuu vauvapulkassa kun matkaamme lähikauppaan. Hänellä on hauska huumorintaju ja yleensä hän kikattaa tyhmimmillekin tempuilleni. Keltainen ankkakin naurattaa häntä. Talvihaalaristaan hän ei ilahdu.

Aamupäivällä nukumme molemmat tunnin tai kaksi. Juuri ennen kuin lapsi uuvahtaa, hän tuijottaa kattoon mietteliäin silmin, haroo sormillaan hitaasti ilmaa ja hymisee. Silloin katselen häntä pää viereisellä tyynyllä ja arvailen, mitä hän muistaa ja miettii.

Lapseni nukkuu

Jos ojennan kättäni vähän, yletyn silittämään lapseni poskea. Kosken varovasti, hän tuhisee punaisessa unipussissaan peukalo suussa, ohimolla hikipisaroita. Olemme kotona, lapsi on tuossa, ihme tässä, etsin vielä sanoja kaikelle, kerron pian lisää.

Olen hyvin onnellinen.

Viimeinen ilta

Voiko tämä olla nyt tässä, viimeinen ilta.

Viikon aikana kaupoissa juostessani olen oivaltanut yhä uudelleen, kuinka vähän tiedän lapsestani.

Onko hänellä usein ummetusta? kysytään apteekissa.
Osaako hän jo istua? kysytään vaunumyymälässä.
Juoko hän pullosta vai mukista? kysytään lastentarvikeliikkeessä.
Mitä rokotuksia hän on saanut? kysytään terveyskeskuksessa.

Vastaan aina samoin: En tiedä, emme ole saaneet häntä vielä.

Pakkaan laukkuun viimeisiä lastenvaatteita (mikä koko olisi sopivin? en tiedä) ja kuljeskelen ympäri hiljaista kotia (pitääkö jo laittaa turvaportti rappusiin? en tiedä). Lähialepassa arastuttaa ostaa vauvan purkkiruokaa, luumusosetta. Puoliso lepää sängyllä hetken voipuneena, ihmettelee vain, lykkää sitten vielä yhden satsin vaatteita pesukoneeseen ja tipauttaa matkalaukkuun punaisen helistimen. Sellainen oli kuvassa, jonka saimme tytöstämme.

Kohta täällä asuu lapsi ja sitten vasta opin tietämään, millainen hän on.

Minusta tulee äiti ihan kohta.

Onni pelottaa, huiman suuret tunteet läsnä.

Aamulla tarkistan asiakirjat, napsautan kiinni kapsäkkien lukon, kävelen alas noita portaita jotka näkyvät tämän huoneen ikkunasta, appiukko vie lentokentälle, hänen autoonsa on jo asennettu turvaistuin, miten kauas matkustankaan, en oikein ymmärrä tätä kaikkea.

Tapahtuuko tämä minulle!

Palaan takaisin lapsi sylissäni.

Kerron hänestä, kun tulemme kotiin. Nyt pitää mennä vähän itkeskelemään ja pestä kylpyhuone.