Toissapäivänä luin ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun läpi elämäni tärkeimpään postaukseen tulleet kommentit. Itkin. Onneksi olen kirjoittanut hetket muistiin näinkin julkisesti. Ajattelin ihmeissäni ja kiitollisena kasvotonta myötäeläjien joukkoa, joka minua silloin muisti. Teitä.
Olen ollut aika pitkään hiljaa, taas.
Sussun kommentti edelliseen merkintääni pysäytti. Siinä oli kiteytetty seikka, josta olen tuntenut syyllisyyttä. Että nytkö ne ongelmat alkoivat, kun en enää kirjoita. Tai ylipäänsä: mitä meille kuuluu, edes. Tai (tämän ajattelen vain itse tänä iltana, piha ihan peittonaan keltaisia vaahteranlehtiä): onko oikein, että kirjoitan vuosia ja sitten muutun vaiteliaaksi, en enää kerrokaan.
Ei, meillä ei ole ongelmia. Ainakaan sen suurempia kuin lapsiperhe-elämässä on. Ennemmin meillä on tavallista.
Tällaista:
Lapsi herää aamulla kahdeksan maissa. Vanhempia väsyttää. Hän kantaa kirjan sänkyyn ja käskee lukea, saman kissakirjan uudelleen ja taas, osaan sen jo ulkoa, luen silmät kiinni. Sitten puuroa jauheesta, lapan päälle hilloa. Eräänä lauantaiaamuna olin niin väsynyt, että annoin lapsen syödä uuninpellille illasta unohtuneita kylmiä ranskanperunoita, kun tarkka katseensa ne äkkäsi.
Tiistaina on muskari, keskiviikkona taaperopiiri, torstaina perhekerho. Muina päivinä menemme puistoon muuten vain. Kotimatkalla ostamme kaupasta sipuleita ja tomaattipyrettä, ehkä, tai jotain muuta, lapsi työntää omia pieniä kärryjään ja annan hänen pakata ostokset pussiin, se kestää ikuisuuden.
Syömme, sitten nukumme. Heräämme, alamme tehdä ruokaa. Lapsi vatkaa ja maistaa ja tyhjentää tiskikoneen. Piirrämme ehkä vähän, tai annamme pehmoeläimille leikkiruokaa (”maajoja”, sanoo lapsi, poimii näkymättömät mustikat lattialta ja on mielestäni maailman hauskin).
Isi tulee kotiin. Syömme, menemme kauppaan (”Prjisma-kaujppa”, sanoo lapsi ja on mielestäni maailman hauskin). Tulemme kotiin, puramme ostokset, sähläämme jotain, syömme puuroa, lapsi pesee hampaat ja kuuntelee kainalossa kissakirjaa.
Sitten hän nukahtaa ja ajattelen, että
onneksi se vihdoin nukahti
ja
voi ei, nyt se nukkuu ja on ikävä, heräisi jo.
Kuulostaako tutulta?
…
Onnellisia olemme.
Ja samalla puuroarjen ja puuroutuneiden päivien keskellä suren, minä joka ennen merkitsin sanoiksi paperille ja tietokoneen näytölle jokaisen tunteen: Muistanko kaikkea tätä enää myöhemmin? Kamalaa, jos en muista.
Pitäisi kirjoittaa enemmän. Tänne ja muualle.
…
Joskus vuosia sitten tässäkin blogissa kiersi haaste, jossa lukijoilla oli lupa kysyä mitä tahansa blogin kirjoittajalta. Nyt tuo haaste on mennyt ja vastauksenikin taitavat lojua lukittujen merkintöjen puolella.
Mutta jos tahdot tietää jotakin meistä nyt ja tässä arjessa, kysy ihmeessä! Luultavasti vastaan mielelläni yhä.
Thursday, October 21, 2010
Wednesday, August 11, 2010
Valokuva ja ihme
Melkein enemmän kuin koskaan tahtoisin liittää tähän merkintääni valokuvan. Koska se ei ole järkevä ajatus, yritän kertoa kuvasta.
On nurmikko, taustalla talomme, valkoinen maali on hilseillyt sen seinästä. Talon edessä seisoo kolme lasta. Keskellä on tyttäreni, hänellä on yllään kaunis kirahvikuvioinen slipoveri ja tukassa punainen hiusrenksu. Vieressä toinen lapsi pitää kiinni taaperokärrystä, johon on lastattu Barbapapa-pehmo, muovikippoja ja palikoita. Kolmas lapsi puristaa kädessään jotakin, ehkä nakinpalaa, koska olemme vähän aikaa sitten grillanneet. Häntä naurattaa. Puussa ei vielä ole omenoita, on puolipilvinen päivä.
Näettekö?
Kuvan ulkopuolella, aivan siinä vieressä, olemme me aikuiset, kolme pariskuntaa. Odotimme lapsiamme kotiin yhtä pitkään, vaikka emme sinä aikana tienneet toisistamme. Erään työpaikka sijaitsee puolison työpaikan naapurissa. He saattoivat kävellä toistensa ohi kadulla, molemmat matkalla lounaalle, esimerkiksi sinä vuoden 2005 päivänä, jolloin illalla kirjoitin tämän (kyllä, alan vähitellen availla näitä vanhempia lukittuja merkintöjä).
He eivät arvanneet, että kohtaisivat ensimmäistä kertaa vasta vuosien kuluttua Hongkongin lentoasemalla, kuten me kaikki. Siellä ehdimme vain kätellä, sitten astuimme uuteen lentokoneeseen ja matkustimme eteenpäin.
Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin suurin asia: nyt hakisimme lapsemme kotiin. Saimme tulla vanhemmiksi suunnilleen saman ikäisille lapsille, jotka olivat asuneet elämänsä ensimmäisen ajan samassa paikassa.
Teimme matkan yhdessä.
Parin viikon kuluttua erosimme Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kotimatkan viimeisen taipaleen aikana muistan katsoneeni kuusia ja ajatelleeni, ettei kukaan näitä ihmisiä lukuun ottamatta tiedä, millainen musiikki soi hotellimme aulassa iltaisin, kun kannoimme virastovierailujen väsyttämiä lapsiamme, menimme kukin omaan huoneeseemme.
Kun kuva otettiin, lapset leikkivät ensimmäistä kertaa yhdessä. Me katsoimme, omiamme, ja mietimme, etteivät asiat voisi olla mitenkään muuten. Miten juuri minun tyttäreni osattiin antaa meille, ja nuo kaksi muuta heidän perheisiinsä? Adoptiopaperimme olivat varmaankin pinossa peräkkäin, mutta kuinka ne oli osattu laittaa juuri oikeaan järjestykseen?
(Tähän yritin sorvata jotakin tiivistävää loppuhuipennusta, mutta päädyin vain ”elämä on ihmeellistä” -höperryksiin. Ehkä tuo edellisen kappaleen toiseksi viimeinen lause on sittenkin tärkein ja - ihmeellisin. Tuntuu käsittämättömältä kuvitella, että tyttäreni voisi olla joku muu, mutta tällaisessa tilanteessa ajatusleikki on väistämätön. Ajatus on yhtä typerryttävä kuin jos katsoisin lähipuiston hiekkalaatikolla vierasta taaperoa ja miettisin, että hän saattaisikin asua meillä.)
On nurmikko, taustalla talomme, valkoinen maali on hilseillyt sen seinästä. Talon edessä seisoo kolme lasta. Keskellä on tyttäreni, hänellä on yllään kaunis kirahvikuvioinen slipoveri ja tukassa punainen hiusrenksu. Vieressä toinen lapsi pitää kiinni taaperokärrystä, johon on lastattu Barbapapa-pehmo, muovikippoja ja palikoita. Kolmas lapsi puristaa kädessään jotakin, ehkä nakinpalaa, koska olemme vähän aikaa sitten grillanneet. Häntä naurattaa. Puussa ei vielä ole omenoita, on puolipilvinen päivä.
Näettekö?
Kuvan ulkopuolella, aivan siinä vieressä, olemme me aikuiset, kolme pariskuntaa. Odotimme lapsiamme kotiin yhtä pitkään, vaikka emme sinä aikana tienneet toisistamme. Erään työpaikka sijaitsee puolison työpaikan naapurissa. He saattoivat kävellä toistensa ohi kadulla, molemmat matkalla lounaalle, esimerkiksi sinä vuoden 2005 päivänä, jolloin illalla kirjoitin tämän (kyllä, alan vähitellen availla näitä vanhempia lukittuja merkintöjä).
He eivät arvanneet, että kohtaisivat ensimmäistä kertaa vasta vuosien kuluttua Hongkongin lentoasemalla, kuten me kaikki. Siellä ehdimme vain kätellä, sitten astuimme uuteen lentokoneeseen ja matkustimme eteenpäin.
Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin suurin asia: nyt hakisimme lapsemme kotiin. Saimme tulla vanhemmiksi suunnilleen saman ikäisille lapsille, jotka olivat asuneet elämänsä ensimmäisen ajan samassa paikassa.
Teimme matkan yhdessä.
Parin viikon kuluttua erosimme Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kotimatkan viimeisen taipaleen aikana muistan katsoneeni kuusia ja ajatelleeni, ettei kukaan näitä ihmisiä lukuun ottamatta tiedä, millainen musiikki soi hotellimme aulassa iltaisin, kun kannoimme virastovierailujen väsyttämiä lapsiamme, menimme kukin omaan huoneeseemme.
Kun kuva otettiin, lapset leikkivät ensimmäistä kertaa yhdessä. Me katsoimme, omiamme, ja mietimme, etteivät asiat voisi olla mitenkään muuten. Miten juuri minun tyttäreni osattiin antaa meille, ja nuo kaksi muuta heidän perheisiinsä? Adoptiopaperimme olivat varmaankin pinossa peräkkäin, mutta kuinka ne oli osattu laittaa juuri oikeaan järjestykseen?
(Tähän yritin sorvata jotakin tiivistävää loppuhuipennusta, mutta päädyin vain ”elämä on ihmeellistä” -höperryksiin. Ehkä tuo edellisen kappaleen toiseksi viimeinen lause on sittenkin tärkein ja - ihmeellisin. Tuntuu käsittämättömältä kuvitella, että tyttäreni voisi olla joku muu, mutta tällaisessa tilanteessa ajatusleikki on väistämätön. Ajatus on yhtä typerryttävä kuin jos katsoisin lähipuiston hiekkalaatikolla vierasta taaperoa ja miettisin, että hän saattaisikin asua meillä.)
Tuesday, July 13, 2010
Joskus olen rannalla, osa 2
Viime kesänä istuin uimarannalla kainalossani vihreä kassi. Kuvittelin, että ehkä olen vuoden kuluttua lapseni kanssa samassa paikassa, kenties meillä on viinirypäleitä mukana. Mikä suuri ajatus! Pelkäsin, mutta uskalsin jo vähän toivoa. Onneksi kirjoitin senkin muistiin.
Näinä päivinä on sama ranta – ja jopa sama vihreä kassi hiekkaa ja likaisia nenäliinoja sisällään. Eväänä ei ole viinirypäleitä, vaan herneitä, mansikoitakin joskus. Rannalla on lapseni. Punainen hilkka päässään hän kävelee pallonsa kanssa veden rajassa, uskaltautuu pian vähän syvemmälle ja osoittelee vartaloaan sitä mukaa, kun se kastuu (”jaja”, toinen ”jaja”, peppu, sitten napa), sillä hän osaa jo monta sanaa.
Nyt olen osa sitä rannan äänimaisemaa, joka teki pitkään kipeää ja muuttui lopulta vähitellen osaksi toivoa. ”Kohta aletaan lähteä, äiti putsaa pallon niin laitetaan se jo rattaisiin”, sanoo ääneni ja sekoittuu osaksi muita ääniä.
Joskus sen sävy on kireä, on niin kuuma ja lapsi haraa vastaan, heittäytyy jäykkänä kiljumaan kun pitäisi poistua, vaatteet märkiä ja pyyhkeessä liiskautuneita mansikoita, iltapäivälehti ryppyinen vaikken ehtinyt lukea sivuakaan.
Kireyttä en osannut kuvitella etukäteen!
Kotimatkalla uupunut lapsi istuu takapenkillä turvaistuimessaan ja kaivaa sormillaan vielä yhtä hernettä palosta, hänen hiuksensa ovat märät.
En osannut kuvitella myöskään rakkauden määrää.
Tai tätä kaiken kokonaisvaltaisuutta, tunteiden ääripäitä, jossa häpeä omasta ärtymyksestä ja maailman suurin onni sekoittuvat. Tätä kaikkea, jota selittämään nämä sanani eivät taivu.
Tai ehkä sentään vähän taipuvat, konkreettisen esimerkin avulla:
Tänään syntymäpäivänäni sain lahjaksi, monen muun pienen kauniin hyvän lisäksi, pimennysverhot vierashuoneeseen ja korvatulpat. ”Aamulla saat nukkua niin pitkään kuin haluat, emme lapsen kanssa herätä”, lupasi puoliso. Tunsin huikeaa iloa, juuri nyt ajattelen pimeää viileää huonetta ja pitkää syvää unta, jota kukaan ei katkaise vaatimuksillaan.
Ja kuitenkin samalla tiedän, että kun ensimmäiset kitinät kuuluvat uneni läpi, nousen (kuten aina ennenkin näissä onni nukkua -tilanteissa) ja kävelen keittiöön, näen siellä lapsen naama puurossa ja sanon hänelle, että huomenta rakas ihana.
Näinä päivinä on sama ranta – ja jopa sama vihreä kassi hiekkaa ja likaisia nenäliinoja sisällään. Eväänä ei ole viinirypäleitä, vaan herneitä, mansikoitakin joskus. Rannalla on lapseni. Punainen hilkka päässään hän kävelee pallonsa kanssa veden rajassa, uskaltautuu pian vähän syvemmälle ja osoittelee vartaloaan sitä mukaa, kun se kastuu (”jaja”, toinen ”jaja”, peppu, sitten napa), sillä hän osaa jo monta sanaa.
Nyt olen osa sitä rannan äänimaisemaa, joka teki pitkään kipeää ja muuttui lopulta vähitellen osaksi toivoa. ”Kohta aletaan lähteä, äiti putsaa pallon niin laitetaan se jo rattaisiin”, sanoo ääneni ja sekoittuu osaksi muita ääniä.
Joskus sen sävy on kireä, on niin kuuma ja lapsi haraa vastaan, heittäytyy jäykkänä kiljumaan kun pitäisi poistua, vaatteet märkiä ja pyyhkeessä liiskautuneita mansikoita, iltapäivälehti ryppyinen vaikken ehtinyt lukea sivuakaan.
Kireyttä en osannut kuvitella etukäteen!
Kotimatkalla uupunut lapsi istuu takapenkillä turvaistuimessaan ja kaivaa sormillaan vielä yhtä hernettä palosta, hänen hiuksensa ovat märät.
En osannut kuvitella myöskään rakkauden määrää.
Tai tätä kaiken kokonaisvaltaisuutta, tunteiden ääripäitä, jossa häpeä omasta ärtymyksestä ja maailman suurin onni sekoittuvat. Tätä kaikkea, jota selittämään nämä sanani eivät taivu.
Tai ehkä sentään vähän taipuvat, konkreettisen esimerkin avulla:
Tänään syntymäpäivänäni sain lahjaksi, monen muun pienen kauniin hyvän lisäksi, pimennysverhot vierashuoneeseen ja korvatulpat. ”Aamulla saat nukkua niin pitkään kuin haluat, emme lapsen kanssa herätä”, lupasi puoliso. Tunsin huikeaa iloa, juuri nyt ajattelen pimeää viileää huonetta ja pitkää syvää unta, jota kukaan ei katkaise vaatimuksillaan.
Ja kuitenkin samalla tiedän, että kun ensimmäiset kitinät kuuluvat uneni läpi, nousen (kuten aina ennenkin näissä onni nukkua -tilanteissa) ja kävelen keittiöön, näen siellä lapsen naama puurossa ja sanon hänelle, että huomenta rakas ihana.
Wednesday, May 26, 2010
Draamakomedia
Kökötän työhuoneessa tietokoneen ääressä, kaartelen Facebookissa, lapsi nukkuu ja yhtäkkiä ymmärrän ihmetellä, miksi puoliso niistää koko ajan yläkerrassa. Ei hänellä pitäisi olla nuhaa juuri nyt.
Kiipeän katsomaan.
Hän istuu nojatuolissa, sylissä oma tietokoneensa, näen vilahduksen ruudusta ja alan niiskuttaa välittömästi. Puoliso ei enää itke (sillä se tuo ääni oli), ehkä häntä hiukan hävettää, mutta itse alan vasta päästä vollotuksen vauhtiin.
Tietokoneen näytöllä pyörii ensimmäinen editoitu videoversio matkasta, jolloin saimme lapsen. Vasta nyt, yli puoli vuotta kotiinpaluun jälkeen, puoliso on saanut sen koostettua ja minä uskallan sen katsoa. Valokuvat ovat olleet kansiossa pitkään, mutta niistä puuttuu liike ja ääni.
Näen tärähtelevän pätkän siitä, kuinka seisomme hymyilevää virkailijaa vastapäätä ja hän ojentaa meille lapsemme. Mekin hymyilemme, ja tuo ilme naamallani ehkä eniten itkettääkin. Niin pöhkö onnellinen, en ole koskaan näyttänyt siltä. Aivan älytön! Kontrolloimaton, ”kuin jostain karannut” kommentoi ystävä jo valokuvaakin ja tämä on sitä potenssiin tuhat. Ihanan kaunis.
Luulin aina etukäteen, että itkisin saadessani lapsen syliin. Nyyhkytin jo kuvitellessani asiaa. Vaan ei, hymyilen kuin valaistuneena, sitten harhailen vähän aikaa ympäri huonetta kunnes löydän vieressäni olleen tuolin, istun siihen lapsen kanssa. Puolisokin on siinä, hälyä ja kiinan kieltä kuuluu, pyhä hetki.
Ja nyt me katsomme tuota kaikkea. Olimmeko edes siellä kaukana, ei tunnu siltä. Ainahan me täällä kotona olemme olleet. Ja jos olimme, miten uskalsimme lähteä noin suurelle pelottavalle matkalle? Minäkin, joka olen aina kaikkea pelännyt. Puoliso, joka stressaa jo päiväristeilyä Tallinnaan.
Kelaamme kuvaa eteenpäin – kyllähän tätä kestää katsoa, mutta vain pienissä erissä!
Seuraavassa otoksessa on edellinen ilta: vierailu kiinalaisessa lastentarvikeliikkeessä oppaan johdolla. Silkkaa komediaa! Puoliso seisoo ilmeinen pakokauhu silmissään pienten kovaäänisten myyjättärien ympäröimänä, nämä kehottavat kokeilemaan, miltä matkarattaiden työntäminen tuntuu. Kun minua viitotaan lähemmäs, huidon hämilläni: Ei ei! Enhän minä osaa! Enkä ymmärrä! Kainalossani on vaippapaketti, puristan sitä kouristuksenomaisesti.
Onpahan edes vaipat hankittu, muistan ajatelleeni.
Tänä iltana ajattelen, että kun sosiaalityöntekijä maanantaina saapuu meille kirjoittaakseen Kiinan viranomaisille raportin perheestämme ja lapsen sopeutumisesta, voimme näyttää hänelle pienen videokoosteen siitä, kuinka kaikki kävi.
Samalla voimme kysyä, olisiko meistä vielä uudelle adoptiomatkalle.
Kiipeän katsomaan.
Hän istuu nojatuolissa, sylissä oma tietokoneensa, näen vilahduksen ruudusta ja alan niiskuttaa välittömästi. Puoliso ei enää itke (sillä se tuo ääni oli), ehkä häntä hiukan hävettää, mutta itse alan vasta päästä vollotuksen vauhtiin.
Tietokoneen näytöllä pyörii ensimmäinen editoitu videoversio matkasta, jolloin saimme lapsen. Vasta nyt, yli puoli vuotta kotiinpaluun jälkeen, puoliso on saanut sen koostettua ja minä uskallan sen katsoa. Valokuvat ovat olleet kansiossa pitkään, mutta niistä puuttuu liike ja ääni.
Näen tärähtelevän pätkän siitä, kuinka seisomme hymyilevää virkailijaa vastapäätä ja hän ojentaa meille lapsemme. Mekin hymyilemme, ja tuo ilme naamallani ehkä eniten itkettääkin. Niin pöhkö onnellinen, en ole koskaan näyttänyt siltä. Aivan älytön! Kontrolloimaton, ”kuin jostain karannut” kommentoi ystävä jo valokuvaakin ja tämä on sitä potenssiin tuhat. Ihanan kaunis.
Luulin aina etukäteen, että itkisin saadessani lapsen syliin. Nyyhkytin jo kuvitellessani asiaa. Vaan ei, hymyilen kuin valaistuneena, sitten harhailen vähän aikaa ympäri huonetta kunnes löydän vieressäni olleen tuolin, istun siihen lapsen kanssa. Puolisokin on siinä, hälyä ja kiinan kieltä kuuluu, pyhä hetki.
Ja nyt me katsomme tuota kaikkea. Olimmeko edes siellä kaukana, ei tunnu siltä. Ainahan me täällä kotona olemme olleet. Ja jos olimme, miten uskalsimme lähteä noin suurelle pelottavalle matkalle? Minäkin, joka olen aina kaikkea pelännyt. Puoliso, joka stressaa jo päiväristeilyä Tallinnaan.
Kelaamme kuvaa eteenpäin – kyllähän tätä kestää katsoa, mutta vain pienissä erissä!
Seuraavassa otoksessa on edellinen ilta: vierailu kiinalaisessa lastentarvikeliikkeessä oppaan johdolla. Silkkaa komediaa! Puoliso seisoo ilmeinen pakokauhu silmissään pienten kovaäänisten myyjättärien ympäröimänä, nämä kehottavat kokeilemaan, miltä matkarattaiden työntäminen tuntuu. Kun minua viitotaan lähemmäs, huidon hämilläni: Ei ei! Enhän minä osaa! Enkä ymmärrä! Kainalossani on vaippapaketti, puristan sitä kouristuksenomaisesti.
Onpahan edes vaipat hankittu, muistan ajatelleeni.
Tänä iltana ajattelen, että kun sosiaalityöntekijä maanantaina saapuu meille kirjoittaakseen Kiinan viranomaisille raportin perheestämme ja lapsen sopeutumisesta, voimme näyttää hänelle pienen videokoosteen siitä, kuinka kaikki kävi.
Samalla voimme kysyä, olisiko meistä vielä uudelle adoptiomatkalle.
Saturday, May 08, 2010
Lapsettomien lauantai ennen äitienpäivää
Huomenna juhlin ensimmäistä äitienpäivääni.
Tähän saakka merkityksellisempi päivä on ollut tänään vietettävä lapsettomien lauantai, ja oikeastaan siksi avasin tietokoneen ja yritän kirjoittaa sanoja peräkkäin.
Ei onnistu.
Tahtoisin jotenkin osata kertoa, että kyllä minä muistan, millainen oli lapsettomien lauantaini vuosi sitten, tai kaksi tai kolme tai joskus. Enkä koskaan unohdakaan, luultavasti aina äitienpäivän aattona itkettää.
Että tänään olen ajatellut kaikkia heitä, jotka lasta toivovat.
Ja tuntenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että saan rakastaa erästä tiettyä pientä tylleröä, joka nukkuu nyt, mutta aamulla herää, nousee sängyssään seisomaan, vetää itse soittorasiansa loilottamaan ja ojentaa kätensä, haluaa syliin, haluaa leikkimään, sotkee hujauksessa huoneensa ja kodin, välillä tulee silittämään tukkaa ja nenää, siitä alkaa uusi päivä.
Hyvää äitienpäivää äideille on helppo toivottaa, sitä toivotan asianosaisille, enkä oikein aina osaa vieläkään uskoa kuuluvani joukkoon. Leikkipuiston reunamilla seistessäni tarkkailen toisinaan itseäni ulkopuolisena, hämmästellen: tuossa se nyt juttelee toisen äidin kanssa lapsensa taidoista, sehän on kai aivan kuin muutkin.
On kuin kuuluisin yhä myös siihen toiseen joukkoon. Lapsettomien, lapsesta huolimatta.
Olen nyt miettinyt pitkään, mitä toivottaisin lapsettomille, jotka lasta kaipaavat ja joille äitienpäivä on surullinen päivä. En tiedä.
Onnea? Voimia? Tsemppiä? Jaksamisia?
Ei. Yäk.
Ehkä riittää, että kerron muistavani. Ja lupaan, etten koskaan kysele kenenkään perheenperustamissuunnitelmia, ellei toinen osapuoli ota asiaa ensin puheeksi.
Wednesday, April 21, 2010
Kotona
Lapseni sairastaa, pieni kuumeinen tyttö, hikinen tukka tarttuneena otsaan. Kannan häntä sylissäni koko päivän, katselemme ikkunasta ulos ja näemme oravan. Hän jaksaa osoittaa sitä vain melkein.
Muistan, kuinka aivan yhteisen elämämme alussa etsin tietoa siitä, koska lapsen kuumeen vuoksi täytyy lähteä lääkäriin. Jossain ohjeessa luki, että kannattaa huolestua, mikäli pieni potilas ei rauhoitu sylissäkään.
Muistan myös, kuinka silloin hämmennyin. Eihän lapsi viihtynyt sylissä, ei ollut tottunut, kuinka hän siinä olisi voinut tyyntyä. Hän rauhoittui vain omassa sängyssään, pisti peukun suuhun ja alkoi nukkua.
Nyt lapsi on erilainen. Kun hän painaa päänsä kaulaani vastaan ja niiskuttaa räkää, minua itkettää. (Vaikka toki olen osan loputtomalta tuntuvasta päivästä myös salaa tuskastunut; kun katson kelloa ja kuvittelen kuluneen ainakin tunnin, onkin mennyt vasta kahdeksan minuuttia...)
Minulla on onni lohduttaa juuri tätä lasta.
Yöllä lapsi vihdoin uuvahtaa minun ja puolison väliin. Pian puolisokin kuorsaa. Pari kissaa hyppää sänkyyn myös. Minä en nuku, katson kattoikkunasta ulos ja ajattelen. Sattumaa tai johdatusta, miten vain, mutta silti yhtä ihmeellistä, että tässä me kaikki olemme ja juuri meidän tässä kuuluu olla.
Jos vuosia sitten olisin kävellyt baarista kotiin pari minuuttia myöhemmin, en olisi kohdannut tulevaa puolisoa keskellä katua melkein kotona ja lähtenyt hänen kanssaan vielä yhdelle siiderille. Silloin hän ei nukkuisi tuossa. Jos olisin päätynyt synnyttämään lapsen tai joku virkailija Kiinassa olisi liittänyt tyttäreni paperit toisen perheen tietoihin, tämä lapsi ei nyt kääntyilisi kainalossani. Ja kissatkin, juuri ne oikeat, tulivat meille, vaikka toinen haettiin Kirkkonummelta ja toinen Tampereelta!
Tämä on meidän perheemme.
Miten voisin nukkua jonkun muun kanssa.
Muistan, kuinka aivan yhteisen elämämme alussa etsin tietoa siitä, koska lapsen kuumeen vuoksi täytyy lähteä lääkäriin. Jossain ohjeessa luki, että kannattaa huolestua, mikäli pieni potilas ei rauhoitu sylissäkään.
Muistan myös, kuinka silloin hämmennyin. Eihän lapsi viihtynyt sylissä, ei ollut tottunut, kuinka hän siinä olisi voinut tyyntyä. Hän rauhoittui vain omassa sängyssään, pisti peukun suuhun ja alkoi nukkua.
Nyt lapsi on erilainen. Kun hän painaa päänsä kaulaani vastaan ja niiskuttaa räkää, minua itkettää. (Vaikka toki olen osan loputtomalta tuntuvasta päivästä myös salaa tuskastunut; kun katson kelloa ja kuvittelen kuluneen ainakin tunnin, onkin mennyt vasta kahdeksan minuuttia...)
Minulla on onni lohduttaa juuri tätä lasta.
Yöllä lapsi vihdoin uuvahtaa minun ja puolison väliin. Pian puolisokin kuorsaa. Pari kissaa hyppää sänkyyn myös. Minä en nuku, katson kattoikkunasta ulos ja ajattelen. Sattumaa tai johdatusta, miten vain, mutta silti yhtä ihmeellistä, että tässä me kaikki olemme ja juuri meidän tässä kuuluu olla.
Jos vuosia sitten olisin kävellyt baarista kotiin pari minuuttia myöhemmin, en olisi kohdannut tulevaa puolisoa keskellä katua melkein kotona ja lähtenyt hänen kanssaan vielä yhdelle siiderille. Silloin hän ei nukkuisi tuossa. Jos olisin päätynyt synnyttämään lapsen tai joku virkailija Kiinassa olisi liittänyt tyttäreni paperit toisen perheen tietoihin, tämä lapsi ei nyt kääntyilisi kainalossani. Ja kissatkin, juuri ne oikeat, tulivat meille, vaikka toinen haettiin Kirkkonummelta ja toinen Tampereelta!
Tämä on meidän perheemme.
Miten voisin nukkua jonkun muun kanssa.
Saturday, April 17, 2010
Hiekkaa kengässä, kevät
Muskaripiirissä vastapäätä istuva äiti tuijottaa alkulaulun aikana minua ja lasta ja alkaa itkeä. Lähtiessä hän sanoo: "Liikutuin niin, kun näin teidät ja ajattelin, kuinka kamalista oloista olet pelastanut tuollaisen suloisen pienen tytön."
Alepan kassa kysyy maksaessani: "Onko hänen isänsä thaimaalainen?"
Kirjastovirkailija huokaa tiskillä: "Ihana! Minäkin haluan tuollaisen!"
Tuntematon juoksee perääni kauppakeskuksessa, kurkkaa rattaisiin ja haluaa tietää, kailottaa: "Onko adoptoitu? Oliko lastenkodissa? Ovatko vanhemmat kuolleet?"
Perhekerhossa jonkun äiti katsoo lastani, sitten toteaa: "Käveleepä hyvin, oliko noin vahvat lihakset jo kun saitte hänet? Usein ei kuulemma ole, kun ovat niin nälkiintyneitä, oliko hänkin?"
Kelan virkailija nojautuu eteenpäin ja kertoo kohteliaisuuden: "Lapsi on hyvin kaunis, onpa teillä käynyt tuuri!"
Alakoululainen utelee bussissa: "Onko toi Kiinasta?" Vastaan että on, mutta en koskaan ehdi vastata koululaisen seuraavaan kysymykseen (”miksi?”), koska hänen äitinsä kiskaisee lapsen pois ja hyssyttelee hätääntyneesti olemaan hiljaa.
Vanha tuttava tulee kadulla vastaan: "Mikä pieni prinsessa! Kuka on voinut hylätä tuollaisen lapsen? Kyllä lapsen oikeaa äitiä nyt varmasti kaduttaa."
Eivät kysymykset pahantahtoisia ole, sellaisia en ole kohdannut lainkaan, mutta silti. Nämä, nämäkin, ovat niitä tilanteita, joihin en osannut valmistautua kyllin hyvin, vaikka tietysti tiesin niihin törmääväni. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Mitä milloinkin vastaisin – ja mitä vastaan sitten, kun lapseni on vanhempi ja ymmärtää jokaisen sanan. Missä menee yksityisyyden raja?
Aina en tiedä.
Enkä halua lietsoa. Tahattomat tölväisyt ovat harvinaisia. Useammin meillä on sellaista, että:
Seison puistossa ja katson, kuinka lapseni taapertaa ympäriinsä vihreässä haalarissaan, kädessä lapio, ei hän vielä osaa lapioida mutta sitä on kiva kantaa, enkä voi uskoa, että minulla on lapsi ja hän on lapsi tuossa lapsijoukossa, minun lapseni, ja aurinko paistaa, ja lapsella on minun vanhat pienet kumisaappaani pienissä jaloissaan ja jahka hän on tarpeeksi kävellyt menemme kotiin ja annan hänelle ruokaa ja miten elämä voi olla näin täyttä ja onnellista, kevät.
Alepan kassa kysyy maksaessani: "Onko hänen isänsä thaimaalainen?"
Kirjastovirkailija huokaa tiskillä: "Ihana! Minäkin haluan tuollaisen!"
Tuntematon juoksee perääni kauppakeskuksessa, kurkkaa rattaisiin ja haluaa tietää, kailottaa: "Onko adoptoitu? Oliko lastenkodissa? Ovatko vanhemmat kuolleet?"
Perhekerhossa jonkun äiti katsoo lastani, sitten toteaa: "Käveleepä hyvin, oliko noin vahvat lihakset jo kun saitte hänet? Usein ei kuulemma ole, kun ovat niin nälkiintyneitä, oliko hänkin?"
Kelan virkailija nojautuu eteenpäin ja kertoo kohteliaisuuden: "Lapsi on hyvin kaunis, onpa teillä käynyt tuuri!"
Alakoululainen utelee bussissa: "Onko toi Kiinasta?" Vastaan että on, mutta en koskaan ehdi vastata koululaisen seuraavaan kysymykseen (”miksi?”), koska hänen äitinsä kiskaisee lapsen pois ja hyssyttelee hätääntyneesti olemaan hiljaa.
Vanha tuttava tulee kadulla vastaan: "Mikä pieni prinsessa! Kuka on voinut hylätä tuollaisen lapsen? Kyllä lapsen oikeaa äitiä nyt varmasti kaduttaa."
Eivät kysymykset pahantahtoisia ole, sellaisia en ole kohdannut lainkaan, mutta silti. Nämä, nämäkin, ovat niitä tilanteita, joihin en osannut valmistautua kyllin hyvin, vaikka tietysti tiesin niihin törmääväni. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Mitä milloinkin vastaisin – ja mitä vastaan sitten, kun lapseni on vanhempi ja ymmärtää jokaisen sanan. Missä menee yksityisyyden raja?
Aina en tiedä.
Enkä halua lietsoa. Tahattomat tölväisyt ovat harvinaisia. Useammin meillä on sellaista, että:
Seison puistossa ja katson, kuinka lapseni taapertaa ympäriinsä vihreässä haalarissaan, kädessä lapio, ei hän vielä osaa lapioida mutta sitä on kiva kantaa, enkä voi uskoa, että minulla on lapsi ja hän on lapsi tuossa lapsijoukossa, minun lapseni, ja aurinko paistaa, ja lapsella on minun vanhat pienet kumisaappaani pienissä jaloissaan ja jahka hän on tarpeeksi kävellyt menemme kotiin ja annan hänelle ruokaa ja miten elämä voi olla näin täyttä ja onnellista, kevät.
Friday, March 19, 2010
Epätäydellinen äiti kuulee kikatuksen
Yläkerrasta kuuluu holtitonta kikattamista. Siellä minun tyttäreni nauraa ja tiedän jo, mistä juuri tuollainen nauru syntyy: puoliso on nostanut lapsen ilmaan ja kutittaa parransängellään hänen mahaansa. Kohta kävelen portaat ylös, sinne, ja asettelen uneliaan käärön kainalooni. Luen hänelle kirjaa. Pieni sormi sohii kuvista tuttuja yksityiskohtia ja minä toistan niitä yhä uudelleen.
Kukka. Auto. Koira. Kala. Vene. Barbapapa. Aurinko. Aurinko!
Kun tyttö on nukahtanut, jompikumpi meistä vanhemmista sanoo sen jälleen:
Nyt meillä on lapsi, ajatteles ja uskomatonta, se nauraa ja nukkuu, näin onnellinen en ole koskaan ollut.
Toinen nyökyttelee myöntävästi, molempien kasvoilla on tietty hymy.
Mutta on muunkinlaista, on esimerkiksi ikiaikainen äitien syyllisyyden taakka, jostakin se putosi harteilleni.
Onko minulla lupa tuntea ärtymystä, kun lapsi roikkuu lahkeessa ja kitisee, enkä tahtoisi kuin viisi perunaa rauhassa kuoria, hyvänen aika, sitten taas ehtisin olla läsnä? Minäkö se olen, joka ei eräänä synkkänä aamuna yksinkertaisesti viitsi lähteä leikkipuistoon, pukea haalaria ja käteen rukkasia, jotka lapsi repii pois? Olenko tosiaan sanonut lapselleni, etten juuri nyt jaksa, kun hän ojentaa palikoita ja vaatii rakentamaan tornin (taas ja taas ja taas) ja hänen silmissään on iloinen odotus?
Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta kaikki ei olekaan täydellistä.
Tämän tosiasian kokeneemmat äidit kertoivat jo vuosia sitten ja tiesinhän sen, teoriassa. Mutta todellisuuden kohtaaminen on eri asia.
Illalla lapsen nukahdettua supsutan itselleni: saat välillä väsyäkin, olla vajaa. Opettelen olemaan armollinen itselleni. Viime kuukausina olen paljon oppinutkin. Ja aamulla nostan lapsen viereeni, venyttelemme molemmat, aika usein lähdemme puistoon. Nämä päivät ja illat ja aamut ovat onnea täynnä, ja niistä on vasta muodostumassa meidän näköisiämme.
Kukka. Auto. Koira. Kala. Vene. Barbapapa. Aurinko. Aurinko!
Kun tyttö on nukahtanut, jompikumpi meistä vanhemmista sanoo sen jälleen:
Nyt meillä on lapsi, ajatteles ja uskomatonta, se nauraa ja nukkuu, näin onnellinen en ole koskaan ollut.
Toinen nyökyttelee myöntävästi, molempien kasvoilla on tietty hymy.
Mutta on muunkinlaista, on esimerkiksi ikiaikainen äitien syyllisyyden taakka, jostakin se putosi harteilleni.
Onko minulla lupa tuntea ärtymystä, kun lapsi roikkuu lahkeessa ja kitisee, enkä tahtoisi kuin viisi perunaa rauhassa kuoria, hyvänen aika, sitten taas ehtisin olla läsnä? Minäkö se olen, joka ei eräänä synkkänä aamuna yksinkertaisesti viitsi lähteä leikkipuistoon, pukea haalaria ja käteen rukkasia, jotka lapsi repii pois? Olenko tosiaan sanonut lapselleni, etten juuri nyt jaksa, kun hän ojentaa palikoita ja vaatii rakentamaan tornin (taas ja taas ja taas) ja hänen silmissään on iloinen odotus?
Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta kaikki ei olekaan täydellistä.
Tämän tosiasian kokeneemmat äidit kertoivat jo vuosia sitten ja tiesinhän sen, teoriassa. Mutta todellisuuden kohtaaminen on eri asia.
Illalla lapsen nukahdettua supsutan itselleni: saat välillä väsyäkin, olla vajaa. Opettelen olemaan armollinen itselleni. Viime kuukausina olen paljon oppinutkin. Ja aamulla nostan lapsen viereeni, venyttelemme molemmat, aika usein lähdemme puistoon. Nämä päivät ja illat ja aamut ovat onnea täynnä, ja niistä on vasta muodostumassa meidän näköisiämme.
Friday, January 29, 2010
12 häivähdystä hakumatkasta
1. Malttamattomuus
Lentokenttä lapsen synnyinkaupungissa on pieni, kaupunki on suuri. Ajattelen, että jossain täällä hän on. Juuri nyt. Hereillä tai päiväunilla, sillä vihdoinkin me olemme samalla aikavyöhykkeellä. Bussissa matkalla hotelliin katson ihmisiä, eri-ikäisiä, ja mietin. Ketä lapseni mahtaa muistuttaa? Tuotako naista, sitten vanhempana? Tuota tyttöä? Tai tuota? Tuota?
2. Tyyneys
Viimeisenä lapsettoman iltana hotellihuoneen pöydällä on joukko vauvanruokapurkkeja, joiden sisällöstä en ymmärrä enempää kuin kuva kertoo mutta joita opas kehotti ostamaan. Keitän vettä, tiskaan lavuaarissa muovilusikoita, niillä huomenna ruokin lapseni. Puoliso lataa videokameraa, makaan sängyllä ja syön sipsejä, puoliso silittää paitansa, kirjoitan ajatuksiani paperille. Emme paljon puhele. En enää pelkää, oikeastaan pelko jäi jo Suomeen. Näin tämän kuuluu mennä. Jos ikkunan avaa raolleen, ulkoa kuuluu vieras maailma. Nukumme hyvin.
3. Epätodellisuus
Siinä hän nyt on. Huone on valoisa, hoitaja istuu tuolissa ja lapsi hänen sylissään kasvot kääntyneinä pois. Seison muutaman metrin päässä, enkä saa vielä mennä lähemmäksi. Ensin lausutaan nimet ja opas ottaa kameran. Sitten astumme puolison kanssa kohti lasta. En muista paljon enempää, enkä ole vielä halunnut katsoa luovutustilaisuudessa nauhoitettua videota.
4. Onni
Muistan kuitenkin: Istumme lapsen kanssa sohvalla, hän on sylissäni ja juo tuttipullosta. En ole koskaan juottanut ketään tuttipullosta ja nyt minulla on lapsi, jolle annan ravintoa. Ja hän juo. Ja minä pidän pulloa. Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen helistimen ja näytän sitä lapselle. Yhtäkkiä lapsi hymyilee. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: Hän hymyili!
5. Epävarmuus
Ensimmäisenä yhteisenä aamunamme meidän pitää pukea ja ruokkia lapsemme. Se pelottaa. Tykkäisikö hän tästä, kysyn puolisolta. Kyllä kai, tämä vastaa ja lipitämme velliä pienellä lusikalla lapsen suuhun. Joka kerran kun suu aukeaa, tunnen valtavaa helpotusta. Vasta parin päivän kuluttua ymmärrämme kaataa vellin tuttipulloon. Kun vedän varovasti lapsen ylle paitaa, muistan että ostin sen monta vuotta sitten. Nyt vaate on sopiva.
6. Syyllisyys
Lapsen itku saa minut odottamattoman ahdistuksen valtaan. En voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän on joutunut itkemään ennen tätä, eikä kukaan ole lohduttanut. Kuvittelen kaikkea. Minuakin itkettää, sydän hakkaa. Menen kylpyhuoneeseen ja asetun makaamaan tyhjään ammeeseen. Laitan sormet korviini etten kuulisi. Eikö hyvä äiti kestäisi tämän itkun? Puoliso on rauhallinen, heijaa lasta ja pian lapsi tyyntyy. Silloin on minun vuoroni itkeä ja miettiä, miksi tunnen näin.
7. Rakkaus
Kävelen vieraalla kadulla ostamaan hotellin lähellä olevasta leipomosta välipalaa, jotain leipää pitäisi saada. Kun seison hyllyjen edessä, iskee valtava ikävä. En juuri valikoi, nappaan jonkun käntyn, maksan ja melkein juoksen takaisin lapsen luokse. Miten maltoin poistua hänen läheltään? Kun avaan hotellihuoneen oven, näen puolison makaavan lapsen kanssa lattialla. He leikkivät Ikeasta ostetuilla muovikipoilla. Lapsella on yllään luumusoseen tahrima body ja puoliso juttelee hänelle hiljaisella äänellä. Minun perheeni.
8. Tuttuus
Vähitellen alan ymmärtää lapsen itkua, mitä se milloinkin tarkoittaa. Hänen ilmeensä eivät enää ole kuin vieraan. Vartalo muuttuu tutummaksi, tunnistaisin jo nämä kädet ja jalat monien joukosta. Muutun varmemmaksi. Rakkaus kasvaa, kuinka suureksi se voi kasvaa kun se on jo nyt näin suuri? Kun lapsi bussissa kitisee, tiedän, että hän haluaa katsoa ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Nostan lasta, hän hiljenee, katsoo ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Me alamme vähän tuntea toisiamme.
9. Pelko
Kävelen hotellin takana olevan joen rantaa hetken yksin ja pureskelen kynsiä. On ilta ja lapsi nukkuu. Osaanko sittenkään olla äiti? Haluan, mutta osaanko? Lapsi on nyt olemassa, minulle annettu, asiakirjat virallisiksi todettu, tämä on lopullista. Minulla on tästä lähtien aina lapsi. Vähitellen rauhoitun. Tuntuu hyvältä palata sisälle, vaikka ulko-oven minulle avaava portieeri kiusaannuttaa. Tiedän, että yritän parhaani. Rakastan jo lasta. Sitä paitsi, kuten puoliso jalat tiukasti maassa ja väsyneenä puuskahtaa: ”Mieti nyt kaikkia meidänkin tuttujamme, joilla on lapsia. Ihan tavallisia he ovat, vanhemmat ja lapsensa. Ja nyt nukutaan.”
10. Suru
Ajattelen lapseni ensimmäistä äitiä, hänet synnyttänyttä, joka ei saa koskaan tietää. Onko hän tässä samassa kaupungissa juuri nyt? Mitä hän miettii ja missä? Otan valokuvia, hommaan paikallisen kartan, säilön kuitit, kirjoitan paljon muistiin. Ostan lastenkirjoja, syömäpuikkoja, kahvikuppeja ja kerhorepun. Tämän kaupungin en anna unohtua, kuten en biologisen äidinkään. Mutta voisinpa tehdä enemmän.
11. Ihme
Istumme paikallisessa ravintolassa, lapsi katselee meitä rattaistaan ja me katselemme takaisin. On torstai. Jos en olisi saanut tätä lasta, olisin tällä hetkellä töissä. Nyt syön ruokaa, jonka raaka-aineista en ole selvillä. Ihmiset kulkevat ohi. Me istumme rauhassa. Olemme kaukana kotoa. Tämä hetki on ihme. Ja taas: juuri näin kaiken kuului mennä. Olisinpa, olisinpa tiennyt jo vuosia sitten!
12. Ilo
Helsinki-Vantaan lentoaseman tuloaulassa odottavat lähimmät sukulaiset. Huomaan, kuinka osaa heistä itkettää. He näkevät nyt lapsemme. Äitini on tuonut mukanaan toppahaalarin, johon pieni sullotaan. Ensimmäistä kertaa. Kotona on kissat hoidettu, olohuoneen pöydällä suklaarasia ja punaviiniä, jääkaappiin tuotu keittoa ja marjoja. Ulko-ovi on kiinni, kukaan ei tule meille tänään. Olemme väsyneitä, mutta emme malta nukkua. Nostan lapseni syliin, kävelen yläkertaan ja näytän hänelle loputkin huoneet.
...
Anonyymin edelliseen merkintään jättämästä kommentista löytyi avainsana: häivähdys. Se jotenkin osui ja vapautti kirjoittamaan pieniä osia elämästä, kun suuremmat tuntuvat liian suurilta. Luulen, että tästä on hyvä jatkaakin.
Lentokenttä lapsen synnyinkaupungissa on pieni, kaupunki on suuri. Ajattelen, että jossain täällä hän on. Juuri nyt. Hereillä tai päiväunilla, sillä vihdoinkin me olemme samalla aikavyöhykkeellä. Bussissa matkalla hotelliin katson ihmisiä, eri-ikäisiä, ja mietin. Ketä lapseni mahtaa muistuttaa? Tuotako naista, sitten vanhempana? Tuota tyttöä? Tai tuota? Tuota?
2. Tyyneys
Viimeisenä lapsettoman iltana hotellihuoneen pöydällä on joukko vauvanruokapurkkeja, joiden sisällöstä en ymmärrä enempää kuin kuva kertoo mutta joita opas kehotti ostamaan. Keitän vettä, tiskaan lavuaarissa muovilusikoita, niillä huomenna ruokin lapseni. Puoliso lataa videokameraa, makaan sängyllä ja syön sipsejä, puoliso silittää paitansa, kirjoitan ajatuksiani paperille. Emme paljon puhele. En enää pelkää, oikeastaan pelko jäi jo Suomeen. Näin tämän kuuluu mennä. Jos ikkunan avaa raolleen, ulkoa kuuluu vieras maailma. Nukumme hyvin.
3. Epätodellisuus
Siinä hän nyt on. Huone on valoisa, hoitaja istuu tuolissa ja lapsi hänen sylissään kasvot kääntyneinä pois. Seison muutaman metrin päässä, enkä saa vielä mennä lähemmäksi. Ensin lausutaan nimet ja opas ottaa kameran. Sitten astumme puolison kanssa kohti lasta. En muista paljon enempää, enkä ole vielä halunnut katsoa luovutustilaisuudessa nauhoitettua videota.
4. Onni
Muistan kuitenkin: Istumme lapsen kanssa sohvalla, hän on sylissäni ja juo tuttipullosta. En ole koskaan juottanut ketään tuttipullosta ja nyt minulla on lapsi, jolle annan ravintoa. Ja hän juo. Ja minä pidän pulloa. Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen helistimen ja näytän sitä lapselle. Yhtäkkiä lapsi hymyilee. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: Hän hymyili!
5. Epävarmuus
Ensimmäisenä yhteisenä aamunamme meidän pitää pukea ja ruokkia lapsemme. Se pelottaa. Tykkäisikö hän tästä, kysyn puolisolta. Kyllä kai, tämä vastaa ja lipitämme velliä pienellä lusikalla lapsen suuhun. Joka kerran kun suu aukeaa, tunnen valtavaa helpotusta. Vasta parin päivän kuluttua ymmärrämme kaataa vellin tuttipulloon. Kun vedän varovasti lapsen ylle paitaa, muistan että ostin sen monta vuotta sitten. Nyt vaate on sopiva.
6. Syyllisyys
Lapsen itku saa minut odottamattoman ahdistuksen valtaan. En voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän on joutunut itkemään ennen tätä, eikä kukaan ole lohduttanut. Kuvittelen kaikkea. Minuakin itkettää, sydän hakkaa. Menen kylpyhuoneeseen ja asetun makaamaan tyhjään ammeeseen. Laitan sormet korviini etten kuulisi. Eikö hyvä äiti kestäisi tämän itkun? Puoliso on rauhallinen, heijaa lasta ja pian lapsi tyyntyy. Silloin on minun vuoroni itkeä ja miettiä, miksi tunnen näin.
7. Rakkaus
Kävelen vieraalla kadulla ostamaan hotellin lähellä olevasta leipomosta välipalaa, jotain leipää pitäisi saada. Kun seison hyllyjen edessä, iskee valtava ikävä. En juuri valikoi, nappaan jonkun käntyn, maksan ja melkein juoksen takaisin lapsen luokse. Miten maltoin poistua hänen läheltään? Kun avaan hotellihuoneen oven, näen puolison makaavan lapsen kanssa lattialla. He leikkivät Ikeasta ostetuilla muovikipoilla. Lapsella on yllään luumusoseen tahrima body ja puoliso juttelee hänelle hiljaisella äänellä. Minun perheeni.
8. Tuttuus
Vähitellen alan ymmärtää lapsen itkua, mitä se milloinkin tarkoittaa. Hänen ilmeensä eivät enää ole kuin vieraan. Vartalo muuttuu tutummaksi, tunnistaisin jo nämä kädet ja jalat monien joukosta. Muutun varmemmaksi. Rakkaus kasvaa, kuinka suureksi se voi kasvaa kun se on jo nyt näin suuri? Kun lapsi bussissa kitisee, tiedän, että hän haluaa katsoa ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Nostan lasta, hän hiljenee, katsoo ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Me alamme vähän tuntea toisiamme.
9. Pelko
Kävelen hotellin takana olevan joen rantaa hetken yksin ja pureskelen kynsiä. On ilta ja lapsi nukkuu. Osaanko sittenkään olla äiti? Haluan, mutta osaanko? Lapsi on nyt olemassa, minulle annettu, asiakirjat virallisiksi todettu, tämä on lopullista. Minulla on tästä lähtien aina lapsi. Vähitellen rauhoitun. Tuntuu hyvältä palata sisälle, vaikka ulko-oven minulle avaava portieeri kiusaannuttaa. Tiedän, että yritän parhaani. Rakastan jo lasta. Sitä paitsi, kuten puoliso jalat tiukasti maassa ja väsyneenä puuskahtaa: ”Mieti nyt kaikkia meidänkin tuttujamme, joilla on lapsia. Ihan tavallisia he ovat, vanhemmat ja lapsensa. Ja nyt nukutaan.”
10. Suru
Ajattelen lapseni ensimmäistä äitiä, hänet synnyttänyttä, joka ei saa koskaan tietää. Onko hän tässä samassa kaupungissa juuri nyt? Mitä hän miettii ja missä? Otan valokuvia, hommaan paikallisen kartan, säilön kuitit, kirjoitan paljon muistiin. Ostan lastenkirjoja, syömäpuikkoja, kahvikuppeja ja kerhorepun. Tämän kaupungin en anna unohtua, kuten en biologisen äidinkään. Mutta voisinpa tehdä enemmän.
11. Ihme
Istumme paikallisessa ravintolassa, lapsi katselee meitä rattaistaan ja me katselemme takaisin. On torstai. Jos en olisi saanut tätä lasta, olisin tällä hetkellä töissä. Nyt syön ruokaa, jonka raaka-aineista en ole selvillä. Ihmiset kulkevat ohi. Me istumme rauhassa. Olemme kaukana kotoa. Tämä hetki on ihme. Ja taas: juuri näin kaiken kuului mennä. Olisinpa, olisinpa tiennyt jo vuosia sitten!
12. Ilo
Helsinki-Vantaan lentoaseman tuloaulassa odottavat lähimmät sukulaiset. Huomaan, kuinka osaa heistä itkettää. He näkevät nyt lapsemme. Äitini on tuonut mukanaan toppahaalarin, johon pieni sullotaan. Ensimmäistä kertaa. Kotona on kissat hoidettu, olohuoneen pöydällä suklaarasia ja punaviiniä, jääkaappiin tuotu keittoa ja marjoja. Ulko-ovi on kiinni, kukaan ei tule meille tänään. Olemme väsyneitä, mutta emme malta nukkua. Nostan lapseni syliin, kävelen yläkertaan ja näytän hänelle loputkin huoneet.
...
Anonyymin edelliseen merkintään jättämästä kommentista löytyi avainsana: häivähdys. Se jotenkin osui ja vapautti kirjoittamaan pieniä osia elämästä, kun suuremmat tuntuvat liian suurilta. Luulen, että tästä on hyvä jatkaakin.
Thursday, January 07, 2010
Oikea elämä
Törmäsin taannoin eräässä nettikeskustelussa hyväntahtoiseen viestiketjuun, jossa puuskahdettiin muun muassa: ”En malta odottaa, että Adoptiomatka kertoo kaiken hakumatkastaan.”
Jotenkin noissa sanoissa kiteytyy se, mikä minua nyt hämmentää.
Olen kirjoittanut viime aikoina paljon, mutta en tiedä, minkä verran ajatuksistani haluan julkaista. Ensimmäistä kertaa joudun näiden julkisuuskysymysten äärelle aivan tosissani, ne ovat suuria.
Koska tämä on minun ja tämän perheen ihan oikea elämä. Ei mikään draamasarja.
Haluan kirjoittaa julkisesti edelleen, koska se on palkitsevaa itselleni ja toivoakseni avartavaa lohdullista viihdyttävää myös joillekin muille. Mutta miten kertoisin asioista siten, etten paljasta liikaa enkä loukkaa lapseni yksityisyyttä, mutten myöskään sensuroi lauseitani latteiksi ja vieraiksi? Minkä verran voin jakaa sinänsä harmittomia arkisia asioita?
Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa jatkan blogipohdintaa äitiydestä ja pidän lapseni sivussa. Suunnitelma vaikutti kertakaikkisen toimivalta, teoriassa. Mutta eihän se onnistu. Lapsi nivoutuu niin tiiviisti kaikkeen tässä blogissa, etten voi sivuuttaa häntä.
Ja pitäisikö sitten kuitenkaan sivuuttaa, voiko suojella liikaakin? Ovathan monet blogit täynnä lapsiperheiden elämää ja kuvia, ajattelenko asioita liian mutkikkaasti? Mihin ja ennen kaikkea miten vedän rajoja?
Tahtoisin kirjoittaa jatkossakin.
Mitä mieltä sinä olet pohtimistani asioista, lukija? Olette aina olleet kannustavia, ihania ja asiallisia. Olen aina arvostanut sitä. Miten sinä toimisit? Kuulisin ajatuksiasi mielelläni.
Tämän verran kerron nyt:
Lapsi on rakas ja ihana. Meillä on onnellisia hitaita päiviä, hän istuu vauvapulkassa kun matkaamme lähikauppaan. Hänellä on hauska huumorintaju ja yleensä hän kikattaa tyhmimmillekin tempuilleni. Keltainen ankkakin naurattaa häntä. Talvihaalaristaan hän ei ilahdu.
Aamupäivällä nukumme molemmat tunnin tai kaksi. Juuri ennen kuin lapsi uuvahtaa, hän tuijottaa kattoon mietteliäin silmin, haroo sormillaan hitaasti ilmaa ja hymisee. Silloin katselen häntä pää viereisellä tyynyllä ja arvailen, mitä hän muistaa ja miettii.
Jotenkin noissa sanoissa kiteytyy se, mikä minua nyt hämmentää.
Olen kirjoittanut viime aikoina paljon, mutta en tiedä, minkä verran ajatuksistani haluan julkaista. Ensimmäistä kertaa joudun näiden julkisuuskysymysten äärelle aivan tosissani, ne ovat suuria.
Koska tämä on minun ja tämän perheen ihan oikea elämä. Ei mikään draamasarja.
Haluan kirjoittaa julkisesti edelleen, koska se on palkitsevaa itselleni ja toivoakseni avartavaa lohdullista viihdyttävää myös joillekin muille. Mutta miten kertoisin asioista siten, etten paljasta liikaa enkä loukkaa lapseni yksityisyyttä, mutten myöskään sensuroi lauseitani latteiksi ja vieraiksi? Minkä verran voin jakaa sinänsä harmittomia arkisia asioita?
Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa jatkan blogipohdintaa äitiydestä ja pidän lapseni sivussa. Suunnitelma vaikutti kertakaikkisen toimivalta, teoriassa. Mutta eihän se onnistu. Lapsi nivoutuu niin tiiviisti kaikkeen tässä blogissa, etten voi sivuuttaa häntä.
Ja pitäisikö sitten kuitenkaan sivuuttaa, voiko suojella liikaakin? Ovathan monet blogit täynnä lapsiperheiden elämää ja kuvia, ajattelenko asioita liian mutkikkaasti? Mihin ja ennen kaikkea miten vedän rajoja?
Tahtoisin kirjoittaa jatkossakin.
Mitä mieltä sinä olet pohtimistani asioista, lukija? Olette aina olleet kannustavia, ihania ja asiallisia. Olen aina arvostanut sitä. Miten sinä toimisit? Kuulisin ajatuksiasi mielelläni.
Tämän verran kerron nyt:
Lapsi on rakas ja ihana. Meillä on onnellisia hitaita päiviä, hän istuu vauvapulkassa kun matkaamme lähikauppaan. Hänellä on hauska huumorintaju ja yleensä hän kikattaa tyhmimmillekin tempuilleni. Keltainen ankkakin naurattaa häntä. Talvihaalaristaan hän ei ilahdu.
Aamupäivällä nukumme molemmat tunnin tai kaksi. Juuri ennen kuin lapsi uuvahtaa, hän tuijottaa kattoon mietteliäin silmin, haroo sormillaan hitaasti ilmaa ja hymisee. Silloin katselen häntä pää viereisellä tyynyllä ja arvailen, mitä hän muistaa ja miettii.
Wednesday, November 18, 2009
Lapseni nukkuu
Jos ojennan kättäni vähän, yletyn silittämään lapseni poskea. Kosken varovasti, hän tuhisee punaisessa unipussissaan peukalo suussa, ohimolla hikipisaroita. Olemme kotona, lapsi on tuossa, ihme tässä, etsin vielä sanoja kaikelle, kerron pian lisää.
Olen hyvin onnellinen.
Monday, October 26, 2009
Viimeinen ilta
Voiko tämä olla nyt tässä, viimeinen ilta.
Viikon aikana kaupoissa juostessani olen oivaltanut yhä uudelleen, kuinka vähän tiedän lapsestani.
Onko hänellä usein ummetusta? kysytään apteekissa.
Osaako hän jo istua? kysytään vaunumyymälässä.
Juoko hän pullosta vai mukista? kysytään lastentarvikeliikkeessä.
Mitä rokotuksia hän on saanut? kysytään terveyskeskuksessa.
Vastaan aina samoin: En tiedä, emme ole saaneet häntä vielä.
Pakkaan laukkuun viimeisiä lastenvaatteita (mikä koko olisi sopivin? en tiedä) ja kuljeskelen ympäri hiljaista kotia (pitääkö jo laittaa turvaportti rappusiin? en tiedä). Lähialepassa arastuttaa ostaa vauvan purkkiruokaa, luumusosetta. Puoliso lepää sängyllä hetken voipuneena, ihmettelee vain, lykkää sitten vielä yhden satsin vaatteita pesukoneeseen ja tipauttaa matkalaukkuun punaisen helistimen. Sellainen oli kuvassa, jonka saimme tytöstämme.
Kohta täällä asuu lapsi ja sitten vasta opin tietämään, millainen hän on.
Minusta tulee äiti ihan kohta.
Onni pelottaa, huiman suuret tunteet läsnä.
Aamulla tarkistan asiakirjat, napsautan kiinni kapsäkkien lukon, kävelen alas noita portaita jotka näkyvät tämän huoneen ikkunasta, appiukko vie lentokentälle, hänen autoonsa on jo asennettu turvaistuin, miten kauas matkustankaan, en oikein ymmärrä tätä kaikkea.
Tapahtuuko tämä minulle!
Palaan takaisin lapsi sylissäni.
Kerron hänestä, kun tulemme kotiin. Nyt pitää mennä vähän itkeskelemään ja pestä kylpyhuone.
Viikon aikana kaupoissa juostessani olen oivaltanut yhä uudelleen, kuinka vähän tiedän lapsestani.
Onko hänellä usein ummetusta? kysytään apteekissa.
Osaako hän jo istua? kysytään vaunumyymälässä.
Juoko hän pullosta vai mukista? kysytään lastentarvikeliikkeessä.
Mitä rokotuksia hän on saanut? kysytään terveyskeskuksessa.
Vastaan aina samoin: En tiedä, emme ole saaneet häntä vielä.
Pakkaan laukkuun viimeisiä lastenvaatteita (mikä koko olisi sopivin? en tiedä) ja kuljeskelen ympäri hiljaista kotia (pitääkö jo laittaa turvaportti rappusiin? en tiedä). Lähialepassa arastuttaa ostaa vauvan purkkiruokaa, luumusosetta. Puoliso lepää sängyllä hetken voipuneena, ihmettelee vain, lykkää sitten vielä yhden satsin vaatteita pesukoneeseen ja tipauttaa matkalaukkuun punaisen helistimen. Sellainen oli kuvassa, jonka saimme tytöstämme.
Kohta täällä asuu lapsi ja sitten vasta opin tietämään, millainen hän on.
Minusta tulee äiti ihan kohta.
Onni pelottaa, huiman suuret tunteet läsnä.
Aamulla tarkistan asiakirjat, napsautan kiinni kapsäkkien lukon, kävelen alas noita portaita jotka näkyvät tämän huoneen ikkunasta, appiukko vie lentokentälle, hänen autoonsa on jo asennettu turvaistuin, miten kauas matkustankaan, en oikein ymmärrä tätä kaikkea.
Tapahtuuko tämä minulle!
Palaan takaisin lapsi sylissäni.
Kerron hänestä, kun tulemme kotiin. Nyt pitää mennä vähän itkeskelemään ja pestä kylpyhuone.
Wednesday, October 14, 2009
Rohkeasti suomea, alusta alkaen
Aloin jo adoptiomatkan varhaistaipaleella säilöä meitä ja lasta koskevia asiakirjoja paksuun siniseen mappiin. Viime viikkoina se on pullistunut nopeammin kuin koskaan, mutta olen myös ehtinyt selailla varhaisimpia papereita.
Ne liikuttavat, muistan niin hyvin vielä.
Kuinka kirjoitimme virkailijalle selvitystä lapsuuskodistamme ja elämänarvoistamme, minä ja puoliso, molemmat eri huoneissa, hermoilimme kelpaammeko koskaan.
Miten sain eräänä yönä itkukohtauksen, koska olin varma, että rikosrekisteriotteeni paljastaa minun syyllistyneen tietämättäni johonkin törkeään lakirikkomukseen, joka estää adoption.
Miltä tuntui eräänä hämärtyvänä iltana tulla töistä kotiin, työntää käsi postilaatikkoon ja avata kirje, jossa kerrottiin, että olemme saaneet luvan tulla vanhemmiksi.
Millaista oli jättää kaikki allekirjoitetut kaavakkeet postivirkailijalle, kuori oli ruskea, seurata netistä, kuinka ne kiersivät maailman ja saapuivat Kiinaan.
Siitä on vuosia jo.
Ihmiset ovat viime aikoina kyselleet minulta usein, kuinka kauan odotimme lasta. Vuosien lukumäärän kuullessaan monet kohkaavat ja päivittelevät:
Miten te jaksoitte? Sen on täytynyt olla kamalan raskasta, eikö?
Ei minulla ole paljon vastattavaa.
Me jaksoimme, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Nyt, tässä ei olla rakentamassa perusteetonta sankaritarinaa, vaan ryhtymässä vanhemmiksi.
Ja odotuksen suru, eihän se katoa, mutta muuttaa merkitystään ja hälvenee, saa tarkoituksen, jollaista en osannut kuvitella kivun keskellä.
Nämä vuodet toivat tämän lapsen meille.
Olen ajatellut kaiken kiireen keskellä paljon heitä, jotka odottavat lastaan yhä. Ehtisinpä ahkerammin lukea ja klikkailla vanhempia merkintöjäni takaisin auki, julkisiksi (sen aion siis tehdä, kysyjille tiedoksi, merkintöjä on yhteensä reilut 120, ohoh). Ne voisivat lohduttaa paremmin kuin nämä äsken kirjoitetut sanat, jotka väkisinkin jäävät puolitiehen. Jos minä jaksoin ja selvisin kaiken sen synkkyyden läpi, pessimistinä ja hajalla, jaksavat monet muut paljon paremminkin.
Sitä paitsi!
Jos en olisi jaksanut, en olisi saanut olla läsnä siinäkään hersyvässä tilanteessa, jossa matkasin ensimmäiselle lastenneuvolakäynnille. Mukanani ei tosin ollut lasta, vaan ainoastaan hänen kuvansa ja mittansa. Sain kuulla, kuinka paljon lapseni syö ja nukkuu, ehkä. Paras ohje oli kuitenkin reipas ja kannustava vinkki:
Puhutte sitten sille teidän lapselle rohkeasti suomea heti alusta saakka!
Ne liikuttavat, muistan niin hyvin vielä.
Kuinka kirjoitimme virkailijalle selvitystä lapsuuskodistamme ja elämänarvoistamme, minä ja puoliso, molemmat eri huoneissa, hermoilimme kelpaammeko koskaan.
Miten sain eräänä yönä itkukohtauksen, koska olin varma, että rikosrekisteriotteeni paljastaa minun syyllistyneen tietämättäni johonkin törkeään lakirikkomukseen, joka estää adoption.
Miltä tuntui eräänä hämärtyvänä iltana tulla töistä kotiin, työntää käsi postilaatikkoon ja avata kirje, jossa kerrottiin, että olemme saaneet luvan tulla vanhemmiksi.
Millaista oli jättää kaikki allekirjoitetut kaavakkeet postivirkailijalle, kuori oli ruskea, seurata netistä, kuinka ne kiersivät maailman ja saapuivat Kiinaan.
Siitä on vuosia jo.
Ihmiset ovat viime aikoina kyselleet minulta usein, kuinka kauan odotimme lasta. Vuosien lukumäärän kuullessaan monet kohkaavat ja päivittelevät:
Miten te jaksoitte? Sen on täytynyt olla kamalan raskasta, eikö?
Ei minulla ole paljon vastattavaa.
Me jaksoimme, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Nyt, tässä ei olla rakentamassa perusteetonta sankaritarinaa, vaan ryhtymässä vanhemmiksi.
Ja odotuksen suru, eihän se katoa, mutta muuttaa merkitystään ja hälvenee, saa tarkoituksen, jollaista en osannut kuvitella kivun keskellä.
Nämä vuodet toivat tämän lapsen meille.
Olen ajatellut kaiken kiireen keskellä paljon heitä, jotka odottavat lastaan yhä. Ehtisinpä ahkerammin lukea ja klikkailla vanhempia merkintöjäni takaisin auki, julkisiksi (sen aion siis tehdä, kysyjille tiedoksi, merkintöjä on yhteensä reilut 120, ohoh). Ne voisivat lohduttaa paremmin kuin nämä äsken kirjoitetut sanat, jotka väkisinkin jäävät puolitiehen. Jos minä jaksoin ja selvisin kaiken sen synkkyyden läpi, pessimistinä ja hajalla, jaksavat monet muut paljon paremminkin.
Sitä paitsi!
Jos en olisi jaksanut, en olisi saanut olla läsnä siinäkään hersyvässä tilanteessa, jossa matkasin ensimmäiselle lastenneuvolakäynnille. Mukanani ei tosin ollut lasta, vaan ainoastaan hänen kuvansa ja mittansa. Sain kuulla, kuinka paljon lapseni syö ja nukkuu, ehkä. Paras ohje oli kuitenkin reipas ja kannustava vinkki:
Puhutte sitten sille teidän lapselle rohkeasti suomea heti alusta saakka!
Saturday, October 03, 2009
Saturday, September 26, 2009
On:
Allekirjoitettu tärkeitä papereita. Kiistelty Kansaneläkelaitoksen kanssa ja selviydytty voittajana. Tutustuttu Huuto.netin ihmeisiin. Huudettu sieltä jonkinlaisessa tasapainottomuuden tilassa lapselle tonttupuku. Ostettu myös pieniä punaisia ja sinisiä sukkia. Oltu aikaansaamattomia oikeasti tarpeellisten hankintojen suhteen. Otettu valokuvia viisumihakemukseen. Vaihdettu keittiön kaapeista hyllypaperit ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Maksettu laskuja. Otettu rokotuksia. Lainattu matkalaukkuja. Selvitelty vakuutuksia. Tiivistetty ikkunoita. Laskettu lomapäiviä. Varattu lentoliput. Vertailtu hotelleja. Laadittu listoja. Siivottu komeroita. Hommattu helistin. Kerätty omenoita pihalta. Noukittu portailla toukokuusta saakka lojunut vanha lenkkari roskikseen. Luettu lastenkasvatusoppaita. Soitettu neuvolaan. Soiteltu muiden samaan aikaan matkalle kanssamme lähtevien perheiden kanssa. Meilaitu heidän kanssaan vielä enemmän. Kirjoitettu matkasuunnitelma yhteisvoimin. Varattu hammaslääkäri. Täytetty vauvakirjaa. Suunniteltu videokameran ostamista. Laskettu euroja. Lähetetty siskolle hermostunut tekstiviesti ostoskeskuksen humusta: ovatko kaikki pinnasängyt saman kokoisia, minkä kokoinen lakana muka on oikea. Tehty tulevaisuudensuunnitelmia. Sullottu vinttiin tavarat, joita ei lähivuosina tarvita. Poistettu keittiön kaapeista pastapusseja ja kuivakeittoja, joiden parasta ennen -päiväys oli kaksi vuotta sitten. Lehteilty Kiina-aiheisia opaskirjoja. Selvitelty tuttipullon ja nokkamukin käytäntöä, eroja ja yhtäläisyyksiä. Porattu reikiä seiniin ja ripustettu niihin asioita. Todettu, että pitää hankkia hiusharja lapselle ja kirjoitettu asia muistiin. Esimerkiksi.
On myös:
Riidelty kotona enemmän kuin aikoihin, vaikken tästä mielelläni kerrokaan. Odotusajan auvo ja sees eivät ole kovin läsnä, on kiire, on kiire, stressaa.
Nalkutan puolisolle paljon. Haluan kaiken valmiiksi heti. Hermostun, kun hän ei piilota sähköjohtoja nyt vaan sanoo tekevänsä sen vasta ensi viikolla. Ärsyynnyn jopa hänen tyyneydestään. Eikö tämä muka kosketa sinua lainkaan, kehtaan kysyä. Pyydän sentään anteeksi aika pian.
Kuvittelin näiden kuukausien olevan paljon rauhallisempia, jonkinlaista onnellista lillumista, vihdoin se mystinen olotila, jolloin saan ja uskallan ajatella lastani, keskittyä häneen, häneen vain.
Mutta on eniten:
Ajateltu lasta. Rakastettu. Tuijoteltu hänen kuviaan. Yksi kuva on jääkaapin ovessa, toinen yöpöydällä, kolmas töissä, neljäs laukussa aina mukana, viides eteisen peilissä.
Lapsen jokainen piirre on tuttu ja ihana.
Ehdin sentään hengittää ja olla onnellisempi kuin koskaan.
On myös:
Riidelty kotona enemmän kuin aikoihin, vaikken tästä mielelläni kerrokaan. Odotusajan auvo ja sees eivät ole kovin läsnä, on kiire, on kiire, stressaa.
Nalkutan puolisolle paljon. Haluan kaiken valmiiksi heti. Hermostun, kun hän ei piilota sähköjohtoja nyt vaan sanoo tekevänsä sen vasta ensi viikolla. Ärsyynnyn jopa hänen tyyneydestään. Eikö tämä muka kosketa sinua lainkaan, kehtaan kysyä. Pyydän sentään anteeksi aika pian.
Kuvittelin näiden kuukausien olevan paljon rauhallisempia, jonkinlaista onnellista lillumista, vihdoin se mystinen olotila, jolloin saan ja uskallan ajatella lastani, keskittyä häneen, häneen vain.
Mutta on eniten:
Ajateltu lasta. Rakastettu. Tuijoteltu hänen kuviaan. Yksi kuva on jääkaapin ovessa, toinen yöpöydällä, kolmas töissä, neljäs laukussa aina mukana, viides eteisen peilissä.
Lapsen jokainen piirre on tuttu ja ihana.
Ehdin sentään hengittää ja olla onnellisempi kuin koskaan.
Tuesday, September 15, 2009
Onni pelko onni
Kollega tuo pöydälleni sievän korun. Hän haluaa antaa sen lapselleni, koska se, että olen saanut lapsen, on koskettanut häntä.
Naapuri hehkuttaa aidan takaa hakiessani aamun lehteä: mieletöntä, siis aivan mahtavaa, onnea!
Esimies läjäyttää työpisteeseeni säkillisen hiekkaleluja. Ne voi kuulemma laittaa kellariin tai vinttiin odottamaan, ne ovat hänen tyttäreltään minun tyttärelleni.
Kaukaisempi työkaveri kiirehtii kaksi kerrosta alempaa luokseni kuultuaan uutisen, halaa, kyyneleitä pyyhkii.
Lapsuuskotini alakerran naapurit postittavat yllättäen paketin, jonka sisältä paljastuu pieni vaatekerta. En ole tavannut heitä pariinkymmeneen vuoteen.
Lukioaikainen ystävä lähettää sähköpostin, jossa on kaunein runo.
Ystävä askartelee monta iltaa kuvakirjaa, jota lapseni voi joskus lukea.
Vuosien takainen poikaystävä itkee onnesta puhelimessa.
Monet ovat itkeneet.
Te sadat onnittelette. Teidän joukossanne on adoptiovanhempia, lastaan odottavia, biologisia äitejä ja isiä, lapsettomia, niitä jotka eivät lapsista edes pidä, teinejä, isovanhempia. Teidän joukossanne on myös adoptoituja nuoria ja aikuisia sekä ainakin yksi lapsensa adoptoitavaksi antanut äiti.
Tämä kaikki liikuttaa minua syvästi. Että voin vihdoin jakaa osan onnestani – ja että se otetaan vastaan. Että se ylipäänsä kiinnostaa. Kuin maailma valostuisi.
Kun joku mainitsee lapseni nimen, kiinalaisen tai sen yhden, jonka olemme hänelle lisäksi valinneet, sydän tuntuu pakahtuvan. Tai kun kirjoitan lennokkaasti nimeni lomakkeissa kohtaan, jossa lukee viivan alla: äidin allekirjoitus.
Mutta!
Hetkinä, jolloin en pakahdu onnesta, olen usein hyvin peloissani. Öisin valvon. Sillä tästä on tullut totta, minulla on suunnaton vastuu. Osaanko olla äiti? Riittääkö minun parhaani? Kuinka paljon hajottavia toiveita ja voimia olen ehtinyt ladata itseeni pitkän ja kipeän odotuksen aikana? Pääsenkö niistä irti?
Pelkoni hämmentää ja hävettää. Jotenkin kuvittelin aina, että olisin tässä vaiheessa paljon jalostuneempi, parempi ihminen, mutta olen edelleen sama keskeneräinen.
Tahtoisin kirjata muistiin kaikenlaista käytännöllistäkin toimintaa (kiitos vaununeuvoista ja muista!). Juuri nyt kuitenkin vain tämä:
Pyykkinarulla roikkuu ja kuivuu kaksi pikkuruista potkupukua, on kuivunut jo pari päivää, käyn välillä tuijottelemassa niitä, en raaski laittaa kaappiin. Että saan tällaisenkin asian elämässä nähdä, omassa kodissani, miten onnellista se onkaan.
Naapuri hehkuttaa aidan takaa hakiessani aamun lehteä: mieletöntä, siis aivan mahtavaa, onnea!
Esimies läjäyttää työpisteeseeni säkillisen hiekkaleluja. Ne voi kuulemma laittaa kellariin tai vinttiin odottamaan, ne ovat hänen tyttäreltään minun tyttärelleni.
Kaukaisempi työkaveri kiirehtii kaksi kerrosta alempaa luokseni kuultuaan uutisen, halaa, kyyneleitä pyyhkii.
Lapsuuskotini alakerran naapurit postittavat yllättäen paketin, jonka sisältä paljastuu pieni vaatekerta. En ole tavannut heitä pariinkymmeneen vuoteen.
Lukioaikainen ystävä lähettää sähköpostin, jossa on kaunein runo.
Ystävä askartelee monta iltaa kuvakirjaa, jota lapseni voi joskus lukea.
Vuosien takainen poikaystävä itkee onnesta puhelimessa.
Monet ovat itkeneet.
Te sadat onnittelette. Teidän joukossanne on adoptiovanhempia, lastaan odottavia, biologisia äitejä ja isiä, lapsettomia, niitä jotka eivät lapsista edes pidä, teinejä, isovanhempia. Teidän joukossanne on myös adoptoituja nuoria ja aikuisia sekä ainakin yksi lapsensa adoptoitavaksi antanut äiti.
Tämä kaikki liikuttaa minua syvästi. Että voin vihdoin jakaa osan onnestani – ja että se otetaan vastaan. Että se ylipäänsä kiinnostaa. Kuin maailma valostuisi.
Kun joku mainitsee lapseni nimen, kiinalaisen tai sen yhden, jonka olemme hänelle lisäksi valinneet, sydän tuntuu pakahtuvan. Tai kun kirjoitan lennokkaasti nimeni lomakkeissa kohtaan, jossa lukee viivan alla: äidin allekirjoitus.
Mutta!
Hetkinä, jolloin en pakahdu onnesta, olen usein hyvin peloissani. Öisin valvon. Sillä tästä on tullut totta, minulla on suunnaton vastuu. Osaanko olla äiti? Riittääkö minun parhaani? Kuinka paljon hajottavia toiveita ja voimia olen ehtinyt ladata itseeni pitkän ja kipeän odotuksen aikana? Pääsenkö niistä irti?
Pelkoni hämmentää ja hävettää. Jotenkin kuvittelin aina, että olisin tässä vaiheessa paljon jalostuneempi, parempi ihminen, mutta olen edelleen sama keskeneräinen.
Tahtoisin kirjata muistiin kaikenlaista käytännöllistäkin toimintaa (kiitos vaununeuvoista ja muista!). Juuri nyt kuitenkin vain tämä:
Pyykkinarulla roikkuu ja kuivuu kaksi pikkuruista potkupukua, on kuivunut jo pari päivää, käyn välillä tuijottelemassa niitä, en raaski laittaa kaappiin. Että saan tällaisenkin asian elämässä nähdä, omassa kodissani, miten onnellista se onkaan.
Sunday, September 06, 2009
Pieniä ja suuria
Mietin joka päivä, kuinka on mahdollista, että olen saanut osakseni näin suuren onnen. En voi ymmärtää sitä. Pieniä hetkiä, jollaisia en osannut kuvitella. Esimerkiksi tällaisia:
Makaan sohvalla ja pälpätän puhelimessa siskon kanssa siitä, kuinka lapsemme, serkukset, voivat muutaman vuoden kuluttua yöpyä teltassa tuossa pihalla. Jos haluavat. Mutta että se on varmaankin heistä kivaa. Ja että jätän sitten ulko-oven raolleen, jotta tytöt voivat tulla sisälle heti, jos heitä alkaa pimeä pelottaa.
Kesken puhelun puoliso huutaa yläkerrasta, että hänellä on tärkeää asiaa. Kysyn, eikö se voisi odottaa, rönsyilevä keskustelu on vasta puolessavälissä. Ei voi, kuulemma, pitää heti mennä katsomaan.
Ylhäällä paljastuu pahvilaatikoiden sekasorto. Mies on kaikessa hiljaisuudessa purkanut vintistä näkyville vuosia sitten ostetun pinnasängyn, koonnut sen ja esittelee nyt kummissaan: tiesitkö, että sängynlaidan saa kolmeen eri asentoon!
Se oli kiireellinen asia, ymmärrän.
Ja tässä samassa yhteydessä esitän muutamia kysymyksiä, joita en ehkä koskaan uskonut esittäväni. Mikäli joku teistä viitsii vastata, arvostan sitä suuresti:
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan lastenrattaita?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan kantoliinaa?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan syöttötuolia?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan turvakaukaloa autoon?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan sitteriä?
Ehkä takerrun näistä konkreettisista kirjoittamiseen kuitenkin osittain siksi, että suurempia tunteita on vaikea sanoittaa.
Esimerkiksi.
Olen ajatellut lapseni biologista äitiä näinä viikkoina hyvin paljon, itkenytkin. Mitä hän on tehnyt, minkä aarteen meille antanut, kuinka vahva hän on ollutkaan. Eikä hän lainkaan tiedä, kuinka hänen lastaan rakastetaan jo nyt. Enkä saa koskaan kertoa sitä hänelle. En voi tehdä enempää kuin pitää syntymä-äidin läsnä lapsen arjessa, en anna lapsen unohtaa.
Etten voi kiittää häntä, joka antoi minulle elämäni suurimman lahjan eikä tehnyt sitä antamisen ilosta, kevein mielin.
En osaa kirjoittaa tästä aiheesta enempää.
…..
Kysyjille: Pääsemme hakemaan lapsen kotiin aikaisintaan parin kuukauden kuluttua. Nyt on aika opetella uudenlaista odottamista, käyttää aika hyödyksi.
Makaan sohvalla ja pälpätän puhelimessa siskon kanssa siitä, kuinka lapsemme, serkukset, voivat muutaman vuoden kuluttua yöpyä teltassa tuossa pihalla. Jos haluavat. Mutta että se on varmaankin heistä kivaa. Ja että jätän sitten ulko-oven raolleen, jotta tytöt voivat tulla sisälle heti, jos heitä alkaa pimeä pelottaa.
Kesken puhelun puoliso huutaa yläkerrasta, että hänellä on tärkeää asiaa. Kysyn, eikö se voisi odottaa, rönsyilevä keskustelu on vasta puolessavälissä. Ei voi, kuulemma, pitää heti mennä katsomaan.
Ylhäällä paljastuu pahvilaatikoiden sekasorto. Mies on kaikessa hiljaisuudessa purkanut vintistä näkyville vuosia sitten ostetun pinnasängyn, koonnut sen ja esittelee nyt kummissaan: tiesitkö, että sängynlaidan saa kolmeen eri asentoon!
Se oli kiireellinen asia, ymmärrän.
Ja tässä samassa yhteydessä esitän muutamia kysymyksiä, joita en ehkä koskaan uskonut esittäväni. Mikäli joku teistä viitsii vastata, arvostan sitä suuresti:
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan lastenrattaita?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan kantoliinaa?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan syöttötuolia?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan turvakaukaloa autoon?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan sitteriä?
Ehkä takerrun näistä konkreettisista kirjoittamiseen kuitenkin osittain siksi, että suurempia tunteita on vaikea sanoittaa.
Esimerkiksi.
Olen ajatellut lapseni biologista äitiä näinä viikkoina hyvin paljon, itkenytkin. Mitä hän on tehnyt, minkä aarteen meille antanut, kuinka vahva hän on ollutkaan. Eikä hän lainkaan tiedä, kuinka hänen lastaan rakastetaan jo nyt. Enkä saa koskaan kertoa sitä hänelle. En voi tehdä enempää kuin pitää syntymä-äidin läsnä lapsen arjessa, en anna lapsen unohtaa.
Etten voi kiittää häntä, joka antoi minulle elämäni suurimman lahjan eikä tehnyt sitä antamisen ilosta, kevein mielin.
En osaa kirjoittaa tästä aiheesta enempää.
…..
Kysyjille: Pääsemme hakemaan lapsen kotiin aikaisintaan parin kuukauden kuluttua. Nyt on aika opetella uudenlaista odottamista, käyttää aika hyödyksi.
Saturday, August 29, 2009
Esimerkiksi näin minusta tuli äiti
Elämäni onnellisimmasta päivästä muistan parhaiten välähdykset. Haluan muistaa ne aina. Nämä.
Istun bussissa, minulla on ylläni ruskea mekko ja violetit kengät, tukka sotkuisella poninhännällä. Töihin menossa, puolimatkassa. Kuuntelen Kate Bushia. Pidän kännykkää kädessä. Yhtäkkiä se soi. Puhelimessa sanotaan: teillä on nyt pieni tyttö, vauva vielä, pääsettekö tulemaan, olisi kolme kuvaa ja tietoja. Muutakin puhutaan, mutta se ei jää mieleeni.
Alan vapista, itken vähän, joku nainen kääntyy katsomaan, jään seuraavalla pysäkillä pois, se on lasten liikennepuiston vieressä. Mp3-soittimeni tipahtaa bussin portaisiin ja ehdin poimia sen vasta viime hetkellä ennen kuin ovet sulkeutuvat.
Seison pysäkillä. Soitan puolisolle, hän puhuu toista puhelua eikä vastaa. Soitan siskolle, huokailen ja niiskutan, puhun epäloogisesti (kertoo hän myöhemmin. Tähän tapaan, kuulemma: ”Meillä on nyt lapsi, vuoden vanha!” ”Ihanaa, koska hän on syntynyt?” ”No tänä vuonna, keväällä.”). Soitan uudelleen puolisolle. Olen niin monta vuotta kuvitellut tämän hetken ja sanat, nyt saan soperrettua ainoastaan: onnea isälle.
Puoliso lupaa tulla hakemaan minut heti. Kävelen edestakaisin hiekkakentällä pysäkin takana. Soitan töihin ja kerron, että tänään en saavu paikalle, koska minusta on tullut äiti. Esimies alkaa itkeä. Hän sanoo, että minusta tulee hyvä äiti.
Puoliso ajaa paikalle. Tuttu automme näyttää vieraalta, en tunnista sitä heti. Matkaa virastoon on noin kilometri, olemme käyneet siellä usein. Puoliso ajaa harhaan, päädymme epämääräiselle varikkoalueelle. Emme puhu, itken.
Yhtäkkiä olen aivan varma, että kuvittelin koko puhelun. Olen kauhuissani. Varmistan kännykästä: jostakin numerosta minulle on soitettu. Mutta jos se olikin puhelinmyyjä?
Kaksikymmentäkaksi minuuttia ensimmäisen puhelun jälkeen seisomme viraston aulassa ja soitan virkailijalle, että olemme saapuneet. Tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut tunteja. Hän sanoo tulevansa luoksemme papereiden kanssa. Papereiden! Tämä on siis totta. Seisomme ja odotamme, puolison käsi on ympärilläni. Virkailija kävelee portaita alas ja hänellä on kädessään keltainen muovikansio.
Istumme virkailijan huoneessa. Hän asettaa pöydälle eteemme kolme valokuvaa. Katson niitä ja itken. Virkailija puhuu jotakin, mutta en ymmärrä mitään. Katson pieniä kasvoja kuvassa ja tunnen, miten rakkaus valtaa koko ruumiin. En pysty puhumaan. Toistelen älyttömiä lauseita: Miten me saatoimme saada näin ihanan lapsen. Hän on niin pieni. Miten tämä voi olla totta. Miten joku voi olla noin täydellinen.
Virkailija kertoo meille lapsemme nimen. Puoliso on mykistynyt eikä sano mitään. Kun lähdemme huoneesta, hän lähtee hurjaa kyytiä kävelemään aivan väärään suuntaan ja virkailijan on ohjattava häntä.
Jostain syystä emme palaa autoon, vaan suuntaamme virastotalon takana olevaan puistoon. Puoliso puristaa sormissaan kirjekuorta, jossa kuvat ja lomakkeet ovat. Pysähdymme, kaivamme kuvat esiin. Kävelemme ja katsomme kuvia, emme voi seisahtua nyt.
Puoliso joutuu palaamaan hetkeksi töihin. Sisko pyytää minut luokseen. Nousen bussiin ja astelen suoraan istumaan. Kuski huutaa kiukkuisesti perään, käskee näyttämään matkakortin. Huomaan, että Kate Bush soi taskussa yhä. Kädessäni on kirjekuori ja siellä kaikki, mitä tiedän lapsestani. Puolitoista kilometriä ennen siskon kotia ymmärrän, että bussi kulkee liian hitaasti. Jään pois ja tilaan taksin.
Istumme siskon parvekkeella, ulkona on maailman kaunein kuulas syyspäivä. Katsomme kuvia ja puhumme siitä, kuinka onnellinen tämä hetki on. Vihdoinkin. Siskon lapsi herää päiväuniltaan ja kiipeää unisena äitinsä syliin. Näytämme hänelle valokuvaa: tässä on serkkusi. Hän tahtoo ottaa kuvan käteen, mutta en uskalla antaa. Ettei se repeä.
Menen vanhemmilleni, istun heidän olohuoneessaan. Isä kirjoittaa paperille lapseni nimen ja syntymäajan, jottei unohda. Hän katsoo virkailijan antamaa karttaa Kiinan maakunnista. Siihen on keltaisella korostustussilla merkitty paikka, jossa lapsemme asuu. Isä sanoo: että tällainenkin kolkka maailmassa on, ennen en tiennyt sitä. Puolison isä sanoo puhelimessa, kuultuaan uutisen kesken matkan: nyt pitää ajaa tien sivuun, tuntuu sisällä jotenkin omituiselta.
Olen kotona, puoliso seisoo eteisessä. Pitäisi mennä kauppaan, meillä ei ole mitään ruokaa. En ole syönyt koko päivänä. Puoliso kysyy, mitä täytyisi ostaa. En osaa vastata. Ehdotan: Tuo vähän kaikkea. Samppanjaa. Ja joku kakku. Puolen tunnin kuluttua puoliso palaa. Hän on ostanut samppanjaa, litran suklaajäätelöä ja pahaa leipää, jollaista emme koskaan syö.
Makaan pihatuolissa ja luen onnittelutekstiviestejä. Naputtelen vastauksia, tuntuu tärkeältä reagoida viesteihin heti. Ajattelen, että tämä tapahtuu nyt. Että nyt on tämä päivä ja minä olen äiti lähes kymmenen vuoden haaveilun jälkeen. En itke, olen oudon rauhallinen. Katson omenapuita.
Olen taas sisällä kodissa. Makaamme puolison kanssa vierekkäin sängyssä ja katsomme jälleen valokuvia. Tuntuu, että jotain on tehtävä. Puoliso menee täyttämään tiskikoneen, minä siirryn sohvalle. Sen jälkeen huomaamme, että valokuvia ei löydy mistään. Olemme kauhuissamme, säntäilemme huoneesta toiseen. Kuvat löytyvät yöpöydältä.
Istumme pihaportailla ja avaamme samppanjan. On jo pimeää. Kilistämme laseja, sanomme lapsemme nimen, itkettää. Mutta ulkonakaan emme malta viipyä. Palaamme olohuoneeseen. Kuljeskelemme ympäriinsä ja aina kohdatessamme seisomme pitkään kädet toistemme ympärillä. Olemme hiljaisia. Emme avaa televisiota emmekä laita musiikkia soimaan. Hukkaan samppanjalasin, sitten toisen, otan uudet tilalle.
Seison lastenhuoneessa ja katson seiniä, ikkunasta ulos, lautalattiaa. Painan otsani viileään lasiin. Katson kuvaani pienestä peilistä, näytän kauniilta. En tunne mitään muuta kuin onnea. Olen vakaa, olen omalla paikallani. Ajattelen: näin elämäni piti mennä. Vaihdan päälleni yöpaidan. En jaksa mennä suihkuun, yhtäkkiä olen äärettömän väsynyt.
Taas makaamme sängyssä, olemme käymässä nukkumaan. Kumpikaan meistä ei lue kirjaa, siten ei ole käynyt kertaakaan suhteemme aikana. Olisitko voinut uskoa, kuinka ihanan lapsen saamme? kysyn puolisolta, jälleen kerran. Olemme kysyneet sitä toisiltamme koko illan, vuorotellen. Siihen ei tarvitse vastata, hymy riittää. Puoliso ei ole koskaan näyttänyt yhä onnelliselta. Uni tulee heti ja kestää koko yön.
Aamulla katson ensimmäisenä lapseni kuvaa ja itken vähän. Sitten nousen. Löydän eri puolilta kotia lukuisia samppanjalaseja, pianon päältä, kirjahyllystä, lattialtakin. Kustakin niistä on hörpätty vain kerran tai kaksi.
Istun bussissa, minulla on ylläni ruskea mekko ja violetit kengät, tukka sotkuisella poninhännällä. Töihin menossa, puolimatkassa. Kuuntelen Kate Bushia. Pidän kännykkää kädessä. Yhtäkkiä se soi. Puhelimessa sanotaan: teillä on nyt pieni tyttö, vauva vielä, pääsettekö tulemaan, olisi kolme kuvaa ja tietoja. Muutakin puhutaan, mutta se ei jää mieleeni.
Alan vapista, itken vähän, joku nainen kääntyy katsomaan, jään seuraavalla pysäkillä pois, se on lasten liikennepuiston vieressä. Mp3-soittimeni tipahtaa bussin portaisiin ja ehdin poimia sen vasta viime hetkellä ennen kuin ovet sulkeutuvat.
Seison pysäkillä. Soitan puolisolle, hän puhuu toista puhelua eikä vastaa. Soitan siskolle, huokailen ja niiskutan, puhun epäloogisesti (kertoo hän myöhemmin. Tähän tapaan, kuulemma: ”Meillä on nyt lapsi, vuoden vanha!” ”Ihanaa, koska hän on syntynyt?” ”No tänä vuonna, keväällä.”). Soitan uudelleen puolisolle. Olen niin monta vuotta kuvitellut tämän hetken ja sanat, nyt saan soperrettua ainoastaan: onnea isälle.
Puoliso lupaa tulla hakemaan minut heti. Kävelen edestakaisin hiekkakentällä pysäkin takana. Soitan töihin ja kerron, että tänään en saavu paikalle, koska minusta on tullut äiti. Esimies alkaa itkeä. Hän sanoo, että minusta tulee hyvä äiti.
Puoliso ajaa paikalle. Tuttu automme näyttää vieraalta, en tunnista sitä heti. Matkaa virastoon on noin kilometri, olemme käyneet siellä usein. Puoliso ajaa harhaan, päädymme epämääräiselle varikkoalueelle. Emme puhu, itken.
Yhtäkkiä olen aivan varma, että kuvittelin koko puhelun. Olen kauhuissani. Varmistan kännykästä: jostakin numerosta minulle on soitettu. Mutta jos se olikin puhelinmyyjä?
Kaksikymmentäkaksi minuuttia ensimmäisen puhelun jälkeen seisomme viraston aulassa ja soitan virkailijalle, että olemme saapuneet. Tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut tunteja. Hän sanoo tulevansa luoksemme papereiden kanssa. Papereiden! Tämä on siis totta. Seisomme ja odotamme, puolison käsi on ympärilläni. Virkailija kävelee portaita alas ja hänellä on kädessään keltainen muovikansio.
Istumme virkailijan huoneessa. Hän asettaa pöydälle eteemme kolme valokuvaa. Katson niitä ja itken. Virkailija puhuu jotakin, mutta en ymmärrä mitään. Katson pieniä kasvoja kuvassa ja tunnen, miten rakkaus valtaa koko ruumiin. En pysty puhumaan. Toistelen älyttömiä lauseita: Miten me saatoimme saada näin ihanan lapsen. Hän on niin pieni. Miten tämä voi olla totta. Miten joku voi olla noin täydellinen.
Virkailija kertoo meille lapsemme nimen. Puoliso on mykistynyt eikä sano mitään. Kun lähdemme huoneesta, hän lähtee hurjaa kyytiä kävelemään aivan väärään suuntaan ja virkailijan on ohjattava häntä.
Jostain syystä emme palaa autoon, vaan suuntaamme virastotalon takana olevaan puistoon. Puoliso puristaa sormissaan kirjekuorta, jossa kuvat ja lomakkeet ovat. Pysähdymme, kaivamme kuvat esiin. Kävelemme ja katsomme kuvia, emme voi seisahtua nyt.
Puoliso joutuu palaamaan hetkeksi töihin. Sisko pyytää minut luokseen. Nousen bussiin ja astelen suoraan istumaan. Kuski huutaa kiukkuisesti perään, käskee näyttämään matkakortin. Huomaan, että Kate Bush soi taskussa yhä. Kädessäni on kirjekuori ja siellä kaikki, mitä tiedän lapsestani. Puolitoista kilometriä ennen siskon kotia ymmärrän, että bussi kulkee liian hitaasti. Jään pois ja tilaan taksin.
Istumme siskon parvekkeella, ulkona on maailman kaunein kuulas syyspäivä. Katsomme kuvia ja puhumme siitä, kuinka onnellinen tämä hetki on. Vihdoinkin. Siskon lapsi herää päiväuniltaan ja kiipeää unisena äitinsä syliin. Näytämme hänelle valokuvaa: tässä on serkkusi. Hän tahtoo ottaa kuvan käteen, mutta en uskalla antaa. Ettei se repeä.
Menen vanhemmilleni, istun heidän olohuoneessaan. Isä kirjoittaa paperille lapseni nimen ja syntymäajan, jottei unohda. Hän katsoo virkailijan antamaa karttaa Kiinan maakunnista. Siihen on keltaisella korostustussilla merkitty paikka, jossa lapsemme asuu. Isä sanoo: että tällainenkin kolkka maailmassa on, ennen en tiennyt sitä. Puolison isä sanoo puhelimessa, kuultuaan uutisen kesken matkan: nyt pitää ajaa tien sivuun, tuntuu sisällä jotenkin omituiselta.
Olen kotona, puoliso seisoo eteisessä. Pitäisi mennä kauppaan, meillä ei ole mitään ruokaa. En ole syönyt koko päivänä. Puoliso kysyy, mitä täytyisi ostaa. En osaa vastata. Ehdotan: Tuo vähän kaikkea. Samppanjaa. Ja joku kakku. Puolen tunnin kuluttua puoliso palaa. Hän on ostanut samppanjaa, litran suklaajäätelöä ja pahaa leipää, jollaista emme koskaan syö.
Makaan pihatuolissa ja luen onnittelutekstiviestejä. Naputtelen vastauksia, tuntuu tärkeältä reagoida viesteihin heti. Ajattelen, että tämä tapahtuu nyt. Että nyt on tämä päivä ja minä olen äiti lähes kymmenen vuoden haaveilun jälkeen. En itke, olen oudon rauhallinen. Katson omenapuita.
Olen taas sisällä kodissa. Makaamme puolison kanssa vierekkäin sängyssä ja katsomme jälleen valokuvia. Tuntuu, että jotain on tehtävä. Puoliso menee täyttämään tiskikoneen, minä siirryn sohvalle. Sen jälkeen huomaamme, että valokuvia ei löydy mistään. Olemme kauhuissamme, säntäilemme huoneesta toiseen. Kuvat löytyvät yöpöydältä.
Istumme pihaportailla ja avaamme samppanjan. On jo pimeää. Kilistämme laseja, sanomme lapsemme nimen, itkettää. Mutta ulkonakaan emme malta viipyä. Palaamme olohuoneeseen. Kuljeskelemme ympäriinsä ja aina kohdatessamme seisomme pitkään kädet toistemme ympärillä. Olemme hiljaisia. Emme avaa televisiota emmekä laita musiikkia soimaan. Hukkaan samppanjalasin, sitten toisen, otan uudet tilalle.
Seison lastenhuoneessa ja katson seiniä, ikkunasta ulos, lautalattiaa. Painan otsani viileään lasiin. Katson kuvaani pienestä peilistä, näytän kauniilta. En tunne mitään muuta kuin onnea. Olen vakaa, olen omalla paikallani. Ajattelen: näin elämäni piti mennä. Vaihdan päälleni yöpaidan. En jaksa mennä suihkuun, yhtäkkiä olen äärettömän väsynyt.
Taas makaamme sängyssä, olemme käymässä nukkumaan. Kumpikaan meistä ei lue kirjaa, siten ei ole käynyt kertaakaan suhteemme aikana. Olisitko voinut uskoa, kuinka ihanan lapsen saamme? kysyn puolisolta, jälleen kerran. Olemme kysyneet sitä toisiltamme koko illan, vuorotellen. Siihen ei tarvitse vastata, hymy riittää. Puoliso ei ole koskaan näyttänyt yhä onnelliselta. Uni tulee heti ja kestää koko yön.
Aamulla katson ensimmäisenä lapseni kuvaa ja itken vähän. Sitten nousen. Löydän eri puolilta kotia lukuisia samppanjalaseja, pianon päältä, kirjahyllystä, lattialtakin. Kustakin niistä on hörpätty vain kerran tai kaksi.
Tuesday, August 25, 2009
Epäpäivitys
Tämä ei ole merkityksellinen postaus (kuten edellinen!), mutta kyselijöille tiedoksi saatettakoon seuraava.
Klikkailin melkein kaikki vuosien varrella kirjoittamani merkinnät pois näkyvistä toviksi. Tuli tarve lukea ne rauhassa uudelleen ja varmistaa, ovathan kaikki julkaisukelpoisia nyt, kun tunnen vastuuta myös pienestäni.
Kirjoitukset palaavat lähiaikoina, luultavasti ennallaan, ja lisääkin seuraa pian. Adoptiomatka on vasta alussa!
Kiitos onnitteluista, uskomatonta, että teitä on noin paljon!
Klikkailin melkein kaikki vuosien varrella kirjoittamani merkinnät pois näkyvistä toviksi. Tuli tarve lukea ne rauhassa uudelleen ja varmistaa, ovathan kaikki julkaisukelpoisia nyt, kun tunnen vastuuta myös pienestäni.
Kirjoitukset palaavat lähiaikoina, luultavasti ennallaan, ja lisääkin seuraa pian. Adoptiomatka on vasta alussa!
Kiitos onnitteluista, uskomatonta, että teitä on noin paljon!
Monday, August 24, 2009
Nyt!
Tänään kello 11.46 minusta tuli äiti. Matkasin bussin takapenkillä, kun kännykkä alkoi väristä. Rauhallinen virkailijaääni puhelimessa kysyi, istunko tukevasti. Sitten se kerrottiin. Jäin seuraavalla pysäkillä pois, soitin puolisolle. Muuta en oikein muista tarkkaan.
Yritän löytää sanoja.
Yritän löytää sanoja tälle hämmentyneelle onnelle, jollaista en ole koskaan ennen kokenut.
Ei onnistu. Kädet vapisevat, hengästyttää.
Kuvaisinko kenties vaikka näin.
Tässä tietokoneen näppäimistön vieressä on juuri nyt kuva, jossa sitteriin asetettu lapsi katsoo haastavasti kameraan. Hänet on puettu rumaan vaaleanpunaiseen asuun. Hän on uskomattoman kaunis. Hänen pienet sormensa ovat tarttuneet tiukasti punaisen helistimen ympärille. Toinen käsi on nyrkissä, suu puoliksi auki. Hänellä on hassu musta töyhtötukka ja jaloissa valkoiset sukat. Kun tarkkaan katsoo, taustalla näkyy rivissä ruskeita pinnasänkyjä.
Hän on vasta puolivuotias. Hän on tyttö. Hän pitää musiikista ja seuraa katseellaan lelua, jos sitä heilutetaan kasvojen edessä. Hän nukkuu hyvin. Hän ei naura ääneen.
Juuri muuta en tiedä, mutta tämä riittää nyt.
Kuvassa on minun lapseni, hän tuntuu omalta. Meillä on samanlainen nenä. Tahtoisin pitää kuvaa kädessäni koko ajan, silitellä, mutta pelkään siihen jäävän sormenjälkiä. Sanon hiljaa hänen nimensä, se alkaa kuulostaa koko ajan tutummalta. Hän on olemassa ja minulla on hänen kuvansa.
Miten onnellinen päivä tämä on, kaiken koetun odotuksen arvoinen tuhannesti.
Kerron enemmän, kun tokenen. Nyt täällä avataan samppanja ja keskitytään hengittämään. Kiitos mukana kulkijoille ja myötäeläjille, saa onnitella!
Yritän löytää sanoja.
Yritän löytää sanoja tälle hämmentyneelle onnelle, jollaista en ole koskaan ennen kokenut.
Ei onnistu. Kädet vapisevat, hengästyttää.
Kuvaisinko kenties vaikka näin.
Tässä tietokoneen näppäimistön vieressä on juuri nyt kuva, jossa sitteriin asetettu lapsi katsoo haastavasti kameraan. Hänet on puettu rumaan vaaleanpunaiseen asuun. Hän on uskomattoman kaunis. Hänen pienet sormensa ovat tarttuneet tiukasti punaisen helistimen ympärille. Toinen käsi on nyrkissä, suu puoliksi auki. Hänellä on hassu musta töyhtötukka ja jaloissa valkoiset sukat. Kun tarkkaan katsoo, taustalla näkyy rivissä ruskeita pinnasänkyjä.
Hän on vasta puolivuotias. Hän on tyttö. Hän pitää musiikista ja seuraa katseellaan lelua, jos sitä heilutetaan kasvojen edessä. Hän nukkuu hyvin. Hän ei naura ääneen.
Juuri muuta en tiedä, mutta tämä riittää nyt.
Kuvassa on minun lapseni, hän tuntuu omalta. Meillä on samanlainen nenä. Tahtoisin pitää kuvaa kädessäni koko ajan, silitellä, mutta pelkään siihen jäävän sormenjälkiä. Sanon hiljaa hänen nimensä, se alkaa kuulostaa koko ajan tutummalta. Hän on olemassa ja minulla on hänen kuvansa.
Miten onnellinen päivä tämä on, kaiken koetun odotuksen arvoinen tuhannesti.
Kerron enemmän, kun tokenen. Nyt täällä avataan samppanja ja keskitytään hengittämään. Kiitos mukana kulkijoille ja myötäeläjille, saa onnitella!
Subscribe to:
Posts (Atom)
